Hullun mylly

Hullun mylly jauhaa taas.

Joki virtaa, rauha maas.

Uskaltaa olla ihminen, elossa.

Myllyssään turvassa pelosta.

Uskaltaa huutaa: ”Nyt on hätä.

Elämä, älä mua vielä jätä.”

Tulee kuulluksi, suukotetuksi,

ei vihassa tuomituksi.

Hullun mylly ruokaa tuottaa.

Ruokkii nälkäisen, siihen luottaa.

Apulainen on suuren Herran.

Palkintona on kruunu kerran.

Kiusaaja ja huutaja

hullun myllylle ei poikkea.

Ei kelpaa jauho myllystä hullun.

Tuoksuva leipä juuri uunista tullut.

Hullu polttelee tupakkaa,

miettii vanhaa jupakkaa.

Arvonimen sai hän silloin.

”Ei inahdustakaan”, sanoi isä illoin.

Hullun myllykö rauhoittuu?

Vain jos virta seisahtuu.

Mutta joki onkin padoton.

Paljon jauhettavaa on.

Tuoksuvat leivät uunituoreet

on hullulle mielihoureet.

Hymyyn mielenvikaiseen

hullun suu venyy itsekseen.

Hullu iltasadun kuuntelee.

Siinä onni suuta suutelee.

Sitten myllylleen huutelee:

”Pitkä matka oli hulluuteen,

mutta se jalo arvo on.”
1. luku 17. 8. 2011 Kun kaikki on hetken hyvin

Rosa päätti sinä päivänä, kun sai kuulla kelan myöntäneen hänelle terapiatuen, että alkaisi uuden päiväkirjan. Ilahduttava päätös ja ikimuistoinen kesä sai hänet elokuun tullessa runoilemaan ja sanoittamaan tunteitaan. Vaikka väliin Rosa tunsi suunnatonta surua, elämänhaluttomuutta, hän yllättyi ilon tullessa kylään, jopa siinä määrin, että pelkäsi tunteessa olevan jotakin väärää ja sairasta.

Edellinen päiväkirja oli päättynyt toukokuussa, kesän alussa. Hän oli julkaissut sen. Julkaisuprosessi oli jännittänyt, mutta julkaistu tuotos oli hänelle suuri ylpeyden aihe. Rosa ajatteli saavuttaneensa jotain, antaneensa sanat sairaudelleen, vaikka hän valmiin kirjan luettuaan tajusi olleensa sekava selostaessaan sairauden alkua ja kulkua. Vasta julkaisun jälkeen hänelle oli kirkastunut kronologia, mikä oli seurannut mitä ja miten kriisi oli kumuloituinut kanssakäymisessä perheen kanssa.

Klo 19:23

Rosa tuli saunasta, kävi tupakalla Leon kanssa ja avasi koneen. Hän vinkkasi Leolle alkavansa kirjoittamaan ensimmäistä lukua miehen mennessä takaisin saunaan. Aiemmin päivällä hän oli kirjoittanut runoja huikeasta onnen tunteesta: seuraavana päivänä alkaisi terapia. Rosa oli myös tullut hyväksytyksi työntekijäksi erääseen hankkeeseen. Hän oli tullut hyväksytyksi sellaisena ihmisenä, joka oikeasti oli. Häntä oli kunnioitettu. Hänet oli valittu. Häntä arvostettiin. Kokemus oli hänelle niin ihmeellinen, outo, onnellinen, että hän kirjoitti runoja itkien onnesta.

Onni, joka sattuu

Kuin uudet tuulet puhaltaisivat.
Kuin aurinko hymyilisi ensimmäistä kertaa.
Kuin kirmaisi kukkaniityllä hiukset valtoimenaan.

Niin minä tunnen ja koitan ymmärtää.
Kun ajatukset vilistävät villihevosia nopeammin.
Ja suolaiset kyyneleet puhdistaisivat pois
kaiken menneen tympeyden.

Niin minä koitan rauhoittua tajuamaan.
Mikä on tämä aika, mikä on tämä lumous.
Mikä on tämä uusi tunne, raju ilo.
Mikä on kukinto, tulos, palkinto polun päässä.

Ja minä koen jotakin olevani.
Jotakin onnekasta, onnellista.
Jotakin, jota en ennen ole ollut.
Ja kaikki kokeminen tekee kipeää,
kuin laskeutuisi, painautuisi yhteen
kauan kaipaaman miehen syliin
ja itkisi onnesta, kun pitkä, raskas taival
on viimeinkin ohi.

Saa maistaa onnea, joka on niin
syvää, että se sattuu.

Kätilö

Vie minut polulle elämän.
Johdattele hellästi eteenpäin.
Kuin sokeaa opasta
näkemään hämärän sijaan
valo, jossa värit hohtavat.

Lausu nimeni pehmeällä äänelläsi.
Kutsu eloon kuollut.
Synnytä minussa uskallus uskoa,
rohkeus näyttäytyä itsenäni, aitona.
Nosta käsivarsillesi syntynyt ihminen.

Suutele pois kyyneleet.
Rauhoita epäilys rauhallasi.
Silitys suo särjetylle.
Rakkaus vihatulle.

Polun päässä kukkaniityllä
minä kohtaan maailman lapset.
Kuten sinä minulle, minä heille.
Ja me olemme kätilöitä
syntyville minuuksille,
turvalliset käsivarret,
rauhoittava syli,
hellä hymy,
ymmärtävä katse.

Niin kuin sinä minulle
- minä maailman lapsille.>

Kasvun aika

Onni humalluttaa minut.
En sanaa suustani saa.
Rakkauslaulujen sointi
on jotakin totta.
Ensi kertaa koen sen.

Minä vaeltelin ei kenenkään maalla.
Vailla minuutta, naamio kasvoillani.
Raunioista kaivoin timantteja.
Painoin rintaani vasten höyhenen,
jonka tuuli tielleni toi.

Orpona etsin aitoa ja omaa.
Luulin jo, etten koskaan synny olemaan
ihminen, jolla on oma nimi, luonto.
Minä luulin, että minuudettomuus on osani.

Mutta nyt minä synnyn.
Nyt minä tunnen.
Nyt en tarvitse enää naamiota,
sillä seison omalla maalla,
heiluttaen omaa lippuani.
Tunnustaen omaa väriäni,
siinä ei ole likaa, häpeällistä vikaa.

Nyt sisälläni versoaa kukkamaat
ja erämaasta löytämäni timantit
ovat rihkamaa sisälläni kukkivan rinnalla.
Aito minuus on ihmisen voimista suurin.
Etsintöni on ohi. Kasvun aika on nyt.>

Rosa oli sytyttänyt kynttilät. Hänen kuulokkeistaan tulvi gospel-musiikkia. Hän tiesi ovien auenneen hänelle, mutta hän tiesi toisten ovien sulkeutuneen. Yliopistomaailmasta kuului päätöksiä, linjauksia, joiden mukaan osa-aikainen opiskelija menetti opinto-oikeutensa. Näin oli jo käynyt Turussa, ja Rosa tiesi, että näin kävisi ennen pitkää myös hänen yliopistossaan. Hän oli jo tehnyt lukujärjestyksen seuraavaksi syksyksi, mutta hänestä tuntui, ettei ollut tervetullut yliopistoon. Tunne sai innostuksen, jota hän oli tuntenut alkavista kursseista, lässähtämään.

Vaikka ovet yliopistoon sulkeutuisivat jossakin vaiheessa, Rosa päätti opiskella niin kauan, kuin sallittiin. Hän oli valmis paneutumaan akateemisiin kirjoitelmiin, laboratoriotöihin, kotitehtäviin ja laskareisiin. Mennyt kesä oli ollut Rosalle vailla vertaa. Hän, joka oli elämästään lähes neljä vuotta ollut erakko, oli selvinnyt neljästä viikosta rakoilematonta yhteiseloa Leon kanssa. Toki sillä seurauksin, että loppulomasta hän oli alkanut itkeskellä väsymyksestä. Mutta Leo oli ymmärtänyt. Yhtään syyttävää sanaa ei ollut sanottu. Kotiin oli palattu Rosan tahtomana päivänä, ja loppulomasta hänelle oli annettu yksinäistä aikaa.

Rosa oli kesän alussa saanut ystävän. Koko kesän he olivat tapailleet, rannoilla, baareissa, pääasiassa rannoilla. Maija oli Rosan ikäinen ja valmistunut psykologiksi. Hän ei ollut tehnyt töitä vuotta enempää, kun oli sairastunut itse. Rosa todella nautti Maijan seurasta, joka ymmärsi paljon elämästä mielisairauden kanssa, mutta myös osasi keskustella kaikesta muustakin kuin sairauksista. Rosa ei kokenut huonommuutta suhteessa Maijaan, tuskallista erilaisuutta tai häpeää ongelmistaan. Maijalla oli pakko-oireinen häiriö, joka oli pakottanut hänet eläkkeelle.

Breivik oli loppukesästä ampunut lähes sata nuorta Norjassa. Breivikin tapaus sai mielisairaat vaikenemaan pelosta, sillä kaikki tajusivat, että asenteet mielisairaita kohtaan kovenisivat tuomitsevimmaksi. Keskustelupalstoilla ilmeni, että Rosaa koitettiin ujuttaa psykopaatti-kategoriaan, koska hän yhä ajatteli Breivikiä ihmisenä. Ihmisenä, jolle oli tehty pahaa, mutta jolla edelleen oli ihmisarvo ja oikeus elää. Rosa ymmärsi, että myös hän kyllin kiusattuna olisi saattanut kasvaa psykopaatiksi. Kuka tahansa hänen mielestään alistettuna ja pakotettuna kestämään kamaluuksia, riittävän pahoja, oli kykenevä kostamaan, vaikka sitten sijaisryhmälle, ellei sitten suoraan pahantekijöilleen.

Rosa ja Leo kävivät tupakalla. Leo oli antanut Rosalle täydellisen kirjoitusrauhan. Terassilla Leo kertoi selailleensa autokauppojen sivuja ja sanoi tuntevansa pakottavaa autokuumetta. Rosa niin toivoi koko sydämestään, että olisi voinut ostaa hyväntekijälleen uuden auton. He olivat köyhiä eikä köyhyys ollut ilo kenellekään. Siltikään, vaikkei Rosa tienannut mitään, vaan nosti eläkettä, joka oli pieni, Leo ei ajatellut Rosaa huonona valintana itselleen. Mies kertoi hänelle, ettei hävennyt häntä, tai katunut päivääkään valintaansa.

”Huomenna alkaa terapia”, Rosa muistutti itselleen aiheestaan kirjoittaa. Hän oli tavannut terapeutin kolme kertaa. Kela oli korvannut hänelle kolmen tutustumiskerran maksuista puolet. Mies asui kaupungin kalleimmalla alueella. Hän oli vanha mies, joka varmaan teki töitä vielä eläkkeellä. Mies oli hoitanut ennenkin skitsofreenikkoja. Rosa piti miehestä, mutta ajatteli, ettei osannut sanoittaa vielä määritelmää miehestä. Miehellä oli ehkä tukahdutettu hymy Rosan mielestä, kuin hän varoisi, ettei esiintyisi mielisairaan, tukahtuneen, ihmisen edessä liian onnellisena.

Mies oli hyvin, hyvin lempeä. Hän oli psykoanalyytikko, joka Rosan mielestä tarkoitti sitä, että mies osasi nähdä, että kaikkeen oli olemassa syy eikä pahuutta ollut ihmisessä ilman pahaa kohtelua lapsena. Rosa oli esiintynyt miehen edessä tuohtuneesti. Häntä oli jännittänyt niin paljon, että hänen puheensa oli tulvinut ulos paineistettuna ja kiihtyneesti. Mies ei ollut ottanut kantaa hänen elämänsä murhenäytelmään, mikä Rosasta oli tuntunut pahalta, mutta ymmärrettävältä. Miehelle murhenäytelmät olivat jokapäiväistä kuultavaa. Rosa oli seuraavalla kerralla kertonut miehelle, että oli kokenut miehen kannanottamattomuuden välinpitämättömyytenä.

Rosa laittoi soimaan gospelia rankemman hiphop-soittolistan. Hänen kirjoitusaikansa oli kulumassa loppuun. Kello yhdeksän alkaisi amerikkalainen poliisisarja, jota hän seurasi orjallisesti. Hänen mielestään NCIS oli parasta, mitä televisiosta saattoi nähdä arki-iltaisin. Hän oli tyytyväinen, että oli aloittanut uuden päiväkirjan. Kesän hän oli levännyt, ja lepo oli tehnyt hyvää. Nyt hänellä oli taas tarve raportoida, selittää auki sairautta nimeltä ”Skitsofrenia”, sillä hän tahtoi, ettei sairautta määriteltäisi vain ulkopuolisten taholta, norsunluutorneista, ulkopuolelta, ylimielisesti, paremmuutta tuntien.

Leo istui koneellaan unelmoiden uudesta autosta, ja Rosa uppoutui sävelien sekä sanojen maailmaan. Rosa koki työntyvänsä uuteen maailmaan, jossa hänenkaltaisiaan kunnioitettiin ja heidän tunteensa otettiin huomioon. Hän uumoili, että uudesta julkaisusta tulisi rauhallisempi, seesteisempi, johdonmukaisempi ja selkeämpi. Vaikkei Rosan päiväkirjat myisi, toisi varallisuutta, sen hän tiesi, hän koki kirjoittavansa parempaa maailmaa, jossa hänenkaltaisillaan olisi arvo ihmisenä ja lupa olla olemassa.

Rosa oli valmis kohtaamaan oman viallisuutensa. Hän oli valmis myöntämään, että häntä ärsyttivät hitaus, vajavaisuus, heikkous ja vammaisuus. Hän oli myös käärinyt hihansa selittääkseen, mistä ärsyyntyneisyydessä oli pohjimmiltaan kyse. Hän oli valmis pesemään likapyykkinsä toiveenaan, että parempi maailma alkaisi hänestä, hän parantuisi vihamielisyydestään heikkoutta kohtaan ja oppisi suvaitsemaan vajavaisia. Kesän aikana hän oli oppinut rajaamaan vastuunsa toisten likapyykin pesemisestä, olemaan olematta terapeutti nettikavereilleen ja puhelinkavereilleen. Hän tahtoi omistautua omalle likapyykilleen. Hän tahtoi parantua.

Parempi maailma elää meissä

Kun on potkittu päähän vuosikymmenen ajan,
ja saakin yllättäen silityksen,
sitä säikähtää, menee sijoiltaan onnesta.

Kun kyyneleet purkautuvat padoistaan,
kastelevat ensin posket, sitten paidan,
tuntuu, että tästä vielä selviää.

Ovet avautuvat, ovet oikeat.
Miksi kolkutinkaan kauan niitä vääriä?
Salaisuudet paljastuu, mielen ihastella.
Miksi ummistinkaan silmäni kaikelta?

Ja tässä hetkessä on voima,
joka saa uskomaan parempaan maailmaan.
Tässä hetkessä on muutos,
jolla uskon pääseväni pitkälle.

Minä itken hetken, ihan onnenkyyneleitä
vuolaita, niin syvästi hyvää kokea voi.
Minä rakastan vielä, kaikesta huolimatta,
jopa maailmaa, joka löi elämän rikki.

Ja tänään halaan kadulla kerjäävää.
Enkä onneani salaa, vaan tahdon
päästää valloilleen uskoni
- parempi maailma elää meissä.>

Tajuaisi jo kuolla

En kestä ruikutusta.
En kestä säälittävää.
En kestä hitautta.
En kestä vajavuuksia.

Sietokykyni on rajoillaan.
Pinnistelen äärirajoilla.
Jos tielleni tulee vammainen
- hermostun ja raivostun.

Säälittävä ruikuttaja,
suljen facebookin.
En kestä kuunnella,
kiukku ja viha keittää yli.

Sietämätön räpeltäjä,
koittaa olla hauska.
Koittaa pysyä elossa
- saisi jo kuolla.

En ainakaan kommentoi.
En varmasti tykkää.
En varmasti selkään taputa.
Tajuaisi jo kuolla.>

Suvaitsemattomuus

Viha kytee pinnan alla.
Jättää joukosta yksinäisen.
Arvotonna kohtelee,
koska viha kytee pinnan alla.

Kostaa pahan olonsa,
heikoimmalle, jonka löytää.
Sulkee ihmisten piirin ulkopuolelle.
Saa tunteen vahvuudesta.

"Jos et ilmaise itseäsi
selkeästi, ole hiljaa!"
Vanhempiensa ärtymyksen
jatkaa omalla kohdallaan.

"Säälittävä ruikuttaja,
anelija vailla arvoa",
mitättömyyden tunteen siirtää,
kuin on ollut itse kohdeltu.

Rosa päätti avata facebookin ja chattailla ystäviensä kanssa. Hän tahtoi taputtaa selkään, olla hetken apu kurjassa elämässä. Hän tahtoi olla sitä, mitä useimmat ihmiset eivät – parempi maailma. Hän oli aina halunnut olla hyvä ihminen. Hän oli aina halunnut rakastaa heikkoja. Se, että oma hätä sai etsimään sijaiskärsijää, jolla kostaa, oli tuottanut syvää tuskaa. Mutta kaikin voimin, aina, kun mahdollista, hän tahtoi olla se, joka toi viestiä maailmasta, jossa heikkoa ei sorreta, jätetä oman onnen varaan, yksin, ulkopuolelle.

2. luku 19. 8. 2011 Rosan sairastuminen

Rosa heräsi onnellisena. Hän tiesi nähneensä jotain hyvää unta, miettineensä hyviä asioita unessaan. Hänen kotinsa oli hiljainen, vain Malla katseli sängyllä istuvaa emäntäänsä ihmetellen, mikä sai naisen tuijottamaan itseään. Rosa käveli keittiöön, täytti kahvinkeittimen, vessaan, pesi kasvonsa ja ulos tupakalle tyydyttämään nikotiinin tarpeensa.

Rosa oli edellisenä päivänä käväissyt terapeutin luona – väärään aikaan. Hän oli merkinnyt uuteen kalenteriinsa vanhaan kalenteriin tallentamansa merkinnät väärin, ja terapeutti kertoi hänen erehtyneen päivästä. Asia oli harmittanut Rosaa aikansa, joka oli ollut jo innokas aloittamaan terapiaprosessinsa. Illalla hän ja Leo olivat menneet kaupungille syömään, kotiin tultua miettineet vuoden jatkunutta seurusteluaan palaten muistoissa vuoden päivät ajassa taaksepäin elokuun loppuun, jolloin tapailu oli ollut tutustelua, mutta jonka aikana molemmilla oli ollut suuret tunteet pelissä.

Rosalla oli koko päivä aikaa. Hän selaili nettiä: kommentit, sähköpostit, päivitykset, muttei uutisia. Häntä ei kiinnostaneet kuninkaallisten lisääntymiset tai poliitikkojen puheet. Ei myöskään urheilijoiden suoritukset tai karanneet vangit. Rosa ei myöskään avannut radiota. Hän käänteli päätään, pyöritteli hartioitaan, mietti, oliko asunto viileä vai sopiva ja katseli asuntoa, joka selvästi kaipasi siivousta. Ulkona oli harmaata. Naapuritalosta kohosi piipusta savu. Koivut olivat aavistuksen muuttaneet väriä. Auringonkukat kukkivat.

Rosalla oli nippu tehtäviä odottamassa. Hän oli luvannut kirjoittaa kirja-arvostelun Uuno Kailaa kuvaavasta kirjasta: ”Runoilija psykiatrin silmin” sekä ”Ulos psykoosista”-kirjasta. Hänen piti muokata powerpoint-esitystään skitsofreniasta, jonka oli rakentanut vertailemaan lääketieteen ja psykoanalyysin sairausmallia. Hänen oli tarkoitus kiertää opinahjoissa kertomassa skitsofreniasta omakohtaisesti koettuna ja piti tärkeänä, että opiskelijat ymmärtäisivät, kuinka hoitoalan ammattilaisten näkemys skitsofrenian synnystä vaikutti siihen, miten nämä joko ymmärtäen tukivat sairastunutta tai mitätöivät häntä näkemättä kurjuutta, joka oli johtanut sairastumiseen.

Hanke sai Rosan kokemaan, kuin hän palaisi takaisin yhteiskuntaan, osalliseksi siitä ja tarpeelliseksi ihmiseksi. Mielisairaala-kokemus merkitsi hänelle sitä, että hänet oli työnnetty syrjään yhteiskunnasta. Merkityksenantoon vaikutti se seikka, ettei häntä oltu kuultu sairaalassa eikä hänen ajatuksilleen annettu minkäänlaista arvoa ja hänen epäilyksiään isästään oli kutsuttu sairaudeksi. Jo silloin, kauan ennen psykoosin puhkeamista, kun Rosa oli ensimmäistä kertaa huutanut vasten isänsä kasvoja epäilyksensä ja vanhemmat olivat alkaneet uhkailla mielisairaalalla, hän oli kokenut, että hänet heitettäisiin syrjään, työnnettäisiin ulkopuolelle, suljettaisiin pois arvokkaiden ihmisten yhteisöstä.

Ensimmäisen kirjansa luettuaan Rosa oli tajunnut olleensa kuvauksessaan täysin sekava. Tapahtumat eivät olleet jäsentyneet hänen mielessään johdonmukaiseksi tarinaksi. ”Ensin oli havahtuminen epäilykseen”, Rosa tahtoi selventää. Oli ollut kesäyö, kun Rosa oli lukenut Gideonien Raamattua pienessä lomamökissä. Hän oli avannut kirjan umpimähkään jostakin kohti, ja kirja oli avautunut siitä paikasta, jossa Jeesus kertoi lasten viettelemisestä. Rosa koki kuin kuulevansa äänensävyn, jolla Jeesus puhui. Hän koki ymmärtävänsä tuohtumuksen, kun Jeesus julisti armotonta tuomiota sellaiselle henkilölle, joka johdatteli lapsen viettelykseen. Oli ollut, kuin hänen silmänsä olisivat äkisti auenneet, lamppu syttynyt hänen päässään, kun hän oivalsi, että hänen kohdallaan oli käynyt niin.

Rosa oli ollut lomamatkalla kahden isänsä kanssa. Sinä yönä hänen isänsä oli ollut kapakassa, kun Rosa oli avannut suuren kirjan. Rosa oli selvinnyt lomamatkasta pitäen epäilyksensä tiukasti sisällään. Vasta kotona, jossa hänen äitinsäkin oli ollut, Rosa oli päästänyt irti epäilyksensä, huutanut sen julki vasten isänsä kasvoja. Huuto oli purkautunut vihalla, joka oli säikäyttänyt vanhemmat, jotka olivat tottuneet, ettei viha koskaan pihahtele lapsestaan ulos. Tietenkin huudon sanomakin oli järkyttänyt vanhempia. Isä oli katsonut Rosaa silmiin ja kysynyt: ”Eikö siihen sinun uskontoon kuulu anteeksianto?”

Rosa oli hypännyt autoon ja lähtenyt ajamaan kovaa vauhtia vanhempiensa kotipihasta. Vanhemmat olivat soittaneet hänelle ja uhanneet laittaa poliisit hänen peräänsä. He myös toistuvasti sinä kesänä uhkailivat laittaa Rosan mielisairaalaan. ”Se oli kammottavaa aikaa”, hän mietti. ”Siitä puolitoista vuotta eteenpäin sinnittelyä, uhkailua ja epäilyksiä niin sairastuin psykoosiin”, hän mietti tajuten, että hän oli kokenut uhkailun jo niin pelottavana, vaikenemisen niin raskaana, mahdollisen mielisairaalatuomion niin kovana, että alttius ja stressi yhdessä saivat viimein mielen pirstaloitumaan.

Puolitoista vuotta Rosa oli vaiennut epäilyksestään. Hän ei osannut hakea itselleen hoitoa, sillä hänen isänsä oli sanonut hänelle sen asian suhteen, että kuinka tytär kehtaisi mennä viemään paikan hoidossa niiltä, jotka sitä oikeasti tarvitsivat. Vuoden sinnittelyn jälkeen Rosa järjesti syntymäpäiväjuhlat, jota varten hän leipoi ja valmisteli monta päivää. Syntymäpäiväkutsuille saapuivat myös hänen siskonsa ja tämän kolmi-vuotias tytär, jota Rosa näki äärimmäisen harvoin. Kun pieni tyttö pyrki Rosan hameen alle, Rosa näki siinä merkin, että pientä tyttöä oli käytetty seksuaalisesti hyväksi.

Juhlat loppuivat, ja Rosan psyyke koki pienen romahduksen. Hän ei pystynyt pitämään epäilystä sisällään, vaan sanoi sen ääneen siskolleen, mistä seurasi, että joukko naisia: Annika, sisko ja täti, Ellen, tunkeutuivat poliisien kanssa hänen kotiinsa, ja poliisit veivät hänet suljetulle osastolle. Rosa koki itsensä yhteiskunnan viholliseksi, joka suljettiin vankilaan. Kahden viikon päästä hän pääsi ulos. Neljä kuukautta syntymäpäiväjuhlapaniikista olivat Rosan mielestä terroria: mitään ilmoittamatta hänen asuntoonsa tunkeuduttiin tarkastelemaan vihollisen psyykkista vointia, kykyä pitää viha sisällään ja vaieta syytöksistä. Hän koki menettäneensä yksityisyytensä ja oikeuden omaan, rauhalliseen kotiin. Hän pelkäsi alituiseen, milloin vihamieliset, syyttävät ihmiset jälleen tunkeutuisivat hänen kotiinsa täyttäen sen julmilla silmäyksillä, armottomalla, julkilausumattomalla vihallaan. Syyskuussa Rosa romahti.

Rosa tiesi, että mikäli vainon sijaan hän oli saanut kokea myötätuntoista ymmärrystä, keskusteluapua, tukea ja rakkautta, kaikki, aivan kaikki, olisi mennyt toisin. Mutta hänen perheestään ei ollut hyväksymään häntä, keskustelemaan hänen kanssaan. Heidän mielestään mielisairaala oli välttämätöntä, Rosa ei tiennyt miksi. Terapiasta ei kukaan ollut sanonut sanaakaan. Terapiatuella Rosa olisi varmasti päässyt tasapainoon. Mutta perhe ja suku oli ehdottomasti sitä mieltä, että Rosa kuului pakkohoitoon suljetulle osastolle.

Rosa kävi tupakalla. Hänen oli vaikea jäsennelle itselleen, miksi perhe tahtoi käyttää äärimmäisiä keinoja eikä turvautunut hänen kannaltaan miellyttäviin keinoihin. Yksi, joka selitti perheen reaktiota, oli se, ettei perheestä kukaan muu kuin Rosa kyennyt ajattelemaan, että perheessä voisi olla jotakin vikaa. Rosan äiti, isä ja sisko olivat aina olleet ja olivat yhä ihmisiä, jotka eivät kestäneet kritiikkiä, saati kyenneet näkemään itsessään, lapsuudessaan tai perheessään vikoja. Heille onnellinen perhe, onnellinen lapsuus ja normaali ihmisyys olivat kuin pyhiä asioita, joihin kohdistetut syytökset saivat heidät raivon partaalle, epätoivoiseen yritykseen pitää kasassa uskomustaan ja uskomusjärjestelmäänsä, että heidän perheessään kaikki oli normaalia.

Rosa oli ollut uhka heidän uskomusjärjestelmälleen, joka perustui valheelliseen käsitykseen todellisuudesta. Jos joku uhkasi heidän utopistista kuvaa täydellisestä, toimivasta ja rakastavasta perheestä, hän oli vihollinen, jota vastaan hyökättiin ja pyrittiin tuhoamaan tämän heihin tai heidän perheeseensä kohdistamansa syytös. Kun Rosa ja hänen syytöksensä oli julkistettu mielisairaaksi, joka oli toimitettu pakkohoitoon, pyyhittiin omasta ja toisten mielestä pois mahdollisuus ajatella, että perhe olisi epänormaali. Uskomusjärjestelmää suojeltiin Rosan sijaan, koska persoonan kannalta oli välttämättömämpää kiinni rakkauden valheista, kuin herätä todellisuuteen epätoimivasta, epätäydellisestä perheestä.

Asiat olivat muuttuneet. Vanhempien avioeron jälkeen Rosa, josta edes vuoden pakkohoito ei ollut saanut kokonaan hakattua pois epäilyksiä isästään, oli kertonut äidilleen, Annikalle perusteet epäilyksiinsä. Uskomusjärjestelmä heidän perheensä osalta oli luhistunut vanhempien avioeron myötä. Rosa oli kyllä oppinut vaikenemaan, ja hetken ajan hän oli julistanut olevansa sairas ihminen epäiltyään sillä tavoin isäänsä, kuin oli väittänyt. Julistamalla itsensä mielisairaaksi hän oli päässyt sairaalasta ulos ja sillä tavoin hän oli voittanut takaisin vanhempiensa tuen. Epäilys kuitenkin itsepintaisesti palasi aina uudelleen, koska sille oli heiveröisiä todisteita: vanhempien kummitytön kokemus Rosan isän yrityksistä yön aikana ja isän persoonallisuus: häikäilemättömyys, kyvyttömyys ottaa osaa lasten kasvatukseen, läsnäoloon, keskusteluun ja kyvyttömyys ilmaista rakkautta tai välittämistä.

Annika ei enää tyrmännyt Rosan tietoisuutta hyväksikäytöstä. Psykoanalyyttiset artikkelit tukivat Rosan käsitystä. Leo uskoi Rosaa. Asiat olivat todella muuttuneet kymmenessä vuodessa. ”Mutta kuinka paljon kärsimystä nuo vuodet ovat pitäneetkään sisällään”, Rosa huokaisi. Rosa ei ollut voittanut mitään. Päinvastoin, hän oli menettänyt kaiken. Psykoosi oli kestänyt yli kolme vuotta. Hulluus oli hänen kohdallaan ollut niin syvää, että Rosa oli useaan kertaan yrittänyt itsemurhaa, viillellyt itseään, kärsinyt mitä kummallisimmista peloista ja ollut kirjaimellisesti pakokauhuinen yli kolme vuotta. Hänen kaikki ystävänsä olivat hylänneet hänet. Häntä kaihdettiin, pelättiin ja epäiltiin. Hänen sosiaaliset taitonsa olivat romuttuneet, ja hän oli joutunut opettelemaan kaiken uudelleen. Hän oli syrjäytynyt yhteiskunnasta täydellisesti, häpeä oli tehnyt niin kipeää, että Rosan pää oli ollut haljeta eikä köyhyys helpottanut yhtään muutenkin vaikeaa elämää.

Rosa kävi tupakalla ja avasi radion. Hänen oli sanottava ”kyllä” elämälle, avattava ovi ihmisten maailmalle, sävelille, puheille terveestä todellisuudesta ja otettava etäisyyttä henkilökohtaiseen elämäänsä. Hän tiesi, että surutyö tulisi jatkumaan koko elämän ajan, mutta myös sen, ettei koko elämä tulisi olemaan pelkkää surutyötä. Oli onnellisia jaksoja, onnellisia runoja, yltäkylläisen onnen hetkiä, toivoa paremmasta, ilonaiheita ja pieniä saavutuksia kuten tämä hanke, joka veisi Rosan kertomaan sairaudestaan opiskelijoille. Rosaa itketti ja hän antoi kyynelten tulla. Hän oli menettänyt kaiken, mutta hän oli saanut paljon saatuaan Leon rakkauden.

Kello tuli kaksitoista. Rosa meni sängyllä nukkuvan Mallan luokse. Hän kietoi kätensä koiran ympärille ja kertoi koiralle hellästi nyt olevan ruoka-aika. Mallalla oli ihmeellinen vaikutus Rosan mielialoihin. Vaikka hän olisi miten pettynyt elämäänsä ja itseensä, rakkaus, jota hän tunsi koiraansa kohtaan tuotti aina ystävällisen äänensävyn, innostuksen huolehtia siitä, että koira voi hyvin, sai ruoan ajallaan ja säännöllisesti liikuntaa. Malla herätti emännässään terveitä tunteita, tuotti tasapainoa surun hetkiin ja antoi hänelle kokemuksen kyvystä rakkauteen. Kiintymys heidän välillään oli voimakas ja näkyvä. Kumppanuus oli kestänyt neljä vuotta, ja Rosa oli suuren kiitoksen velkaa Mallalle siitä, että oli kuntoutunut niinkin hyvin.

Eivät surun tunteetkaan olleet sairaita Rosan mielestä, mutta myönteiset, rakastavat tunteet tasapainottivat elämää tuottaen kokemuksen terveydestä.

Rosa joi lasin mustaherukkamehua ja iloitsi, että radiosta tuli Samuli Edelmannin uusin hitti: ”Ei mitään hätää.”

Parempi maailma

Tunnetko jonkun,
joka taistelee henkensä edestä
jäädäkseen eloon.
Etkä jaksa välittää, 
koska kuolema on
toisten osa,
koska kukaan ei voi 
pelastaa.

Tunnetko jonkun,
joka kerjää rahaa kadun kulmassa,
koska kaikki tulot eivät riitä
edes asuntoon,
kun eläke on niin pieni.
Etkä jaksa välittää,
koska asunnottomuus
on toisten kohtalo,
joka on säädetty
olemaan niin.

Ja olet vain pieni ihminen,
jolla ei ole valtaa
eikä halua
parantaa maailmaa,
tehdä siitä onnellisempaa.
Ja juot maljasi tyhjäksi,
menet nukkumaan
tyynysi kastellen
ja mietit,
milloin mahtaa tulla
parempi maailma.

Rosa selaili omaa runosivuaan. Hän huomasi kirjoittaneensa paljon ”paremmasta maailmasta.” Hän oli kirjoittanut myös psykologisesta syntymästä, kun ihminen alkaa kokea pärjäävänsä ilman naamiota tai roolia ja elävänsä eheää, aitoa elämää.

Kunnes sydän räjähtää

Minä olen mestari elämään
kaksoiselämää.
Olen mestari kätkemään tunteeni.
Olen mestari nielemään kyyneleeni.

Kuitenkin, jokin tänään
saa minut kaipaamaan,
että repisin naamioni,
paljastaisin kaiken,
rikkoisin kaavan,
johon olen itseni vanginnut.

3. luku 19. päivä illalla

Miksi Breivik murhasi

En saanut rahaa, asemaa.

Häpeällisen osan sain.

Sen tähden minua kaihdetaan,

kuin olisi löyhkä vaatteissain.

En saanut siipiä liihottaa,

menestyä urallain.

Sain vihan, joka kiihottaa

tarttumaan aseisiin taistelijain.

Sortoa ja pahaa kokea vain sain.

Ei mainetta, rahaa, mutta miekka kupeellain.

Sanani teroitan sortajaa vastaan.

Älyni harjoitan tarttumaan miekkaan.

On aika itseä puolustaa.

Kuulen koston tiestä toisten,

yhteiskunnan vihollisten.

Sokea viha, tappavat aseet.

Kiusattujen kostoaikeet.

Pahuutta kylvää, voiman saa,

huoleton toisia polkien.

Kiusattu ei ymmärrä puolustaa.

Häiriintyy myötä vuosien.

Huoleton ei tulosta käsitä,

mielisairautta ymmärrä.

Helppo on pestä kätensä.

Pahuus nähdä ihmisessä,

ulkopuolella itsensä.

Rosa suunnitteli malttavansa odottaa maanantaihin kirjoittaakseen puhetta Breivikin puolesta. Hän erehtyi. Käytettyään Mallan lenkillä, hän oli ottanut suihkun ja laskeutunut sängylle kirjoittamaan runoja. Breivik oli tullut hänen runoonsa eikä Rosa saanut karistettua miestä mielestään. Leo ja Rosa kävivät kaupassa, Rosa avasi kotiin päästyään viinipullon ja istuutui koneelle kirjoittamaan. Mitä enemmän hän koitti etsiä sopivia sanoja puolustaakseen kummajaisia, jotka lähtivät kostontielle, sitä selkeämmin hän tunnisti itsessään kiihkeän tarpeen puhua heidän puolestaan.

Kaupasta tultuaan Rosa jutteli hetken puhelimessa tärkeän ystävänsä kanssa, jonka oli tavannut netissä muutama vuosi takaperin. Tämä ystävä oli ymmärtänyt Rosan yskän ja sanonut suoraan, että kumpi vaan heistä olisi saattanut tehdä Uoviset tai Breivikit tietyissä olosuhteissa. Rosa myönsi sen, oli tajunnut sen heti kuultuaan Breivikin teoista. Nyt, kun ihmiset näkivät ”pahan” tahtomatta nähdä pahaa itsessään, Rosa aavisteli nuorten, vaikeuksissa olevien ihmisten kärsivän entistäkin enemmän vaikenemisen pakosta, ettei vain tulisi liitetyksi koulusurmaajiin tai Breivikiin mielleyhtymissä.

Rosa päätti uudella kirjallaan lievittää kärsimystä. Oli ihan sama, miten täynnä kostonhimoa ihminen oli, Rosan mielestä, tärkeintä oli, että oli itse tietoinen asiasta eikä painanut vihaa sen tuomiten tiedottomuuteen materiaaliksi pommille, joka räjähtäisi mitan tultua täyteen, kun päässä napsahti. Avoimuus oli Rosan mielestä ainoa tie, mutta hän käsitti, että miten nuori, joka oli opetettu vaikenemaan ollakseen pois tieltä, osaisi olla avoin, ellei kukaan opettanut häntä puhumaan tunteistaan.

Rosa laittoi ”Depeche Moden” soimaan. ”Condemnation” oli hänestä koskettava, tuskainen kappale, joka sopi myös hänen elämäänsä. Hän kuvitteli sisimmässään seisovansa vahvana kiusattujen puolustajana. Mielikuva antoi hänelle voimaa vastustaa kaikkea sovinnaista, tekopyhää, ulkokultaista välinpitämättömyyttä ja julmuutta, joka pukeutui teennäiseen ystävällisyyteen, mutta joka oli ymmärtämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja sydämettömyyttä. Hän tiesi, että sanomisillaan hänet saatettaisiin leimata seuraavaksi yhteiskunnan viholliseksi, hänet laitettaisiin tarkkailuun ja hänelle pudistettaisiin päätä: ”Käsittämätöntä kaunaa. Käsittämätöntä sairautta.” Koska hän todella, todella tahtoi puhua Breivikin, Uovisen ja kaikkien koulusurmaajien puolesta. Siksi, koska hän kykeni ymmärtämään millaisen piinan he olivat käyneet läpi.

Seuraavaksi Rosa laittoi soimaan ”Walking in my shoes.” Hän oli kuullut useaan kertaan sanonnan: ”Et voi tuomita minua, ellet ole kulkenut saappaissani.” Breivikin tapaus oli kuitenkin tuonut selvästi esiin, kuinka ihmisten oli vaikea ymmärtää lausetta. Ihmiset pyörittelivät päätään ja toistelivat: ”Käsittämätöntä.” Rosalle Breivikin teossa ei ollut mitään käsittämätöntä. Breivikin isä julisti lehdissä toivovansa, että poikansa olisi tappanut itsensä. Rosa tajusi, millainen isä Breivikillä oli ollut kasvattajana - mies, joka toivoi poikansa kuolemaa.

Rosa tiesi, kuinka kotona saatettiin kiusata lasta. Hän tiesi, kuinka vanhemmat kostivat avuttomalle uhrille itse lapsena kokemansa nöyryyttämisen ja kiusaamisen. Vanhemmuus oli joillekin ihmisille tapa puhdistautua omasta avuttomuudesta, asettua yläpuolelle, härnätä, kiusata, nujertaa ja talloa alleen. Rosalle oli naurettu, kun hän oli ollut lapsi. Häntä oli pilkattu, ja kun hän ei ollut nauranut, häntä oli haukuttu huumorintajuttomaksi. Rosa tiesi, miten kulissit olivat osalle vanhemmista kaikki kaikessa, perhe oli muka täydellinen, ja todellisuus kulissien takana kuitenkin aivan toinen.

Rosa tiesi, miten lapsi nujerrettiin tunnustamaan ja julistamaan vanhempien totuutta asiasta. Lapsi luopui itsestään, tunteistaan ja omasta totuudestaan, kun hänet pakotettiin siihen. Eikä lapsi oppinut ajattelemaan omaa totuuttaan, ellei ollut perheen ulkopuolista todistajaa hänen kärsimykselleen. Silloin kuvaan astuivat sijaiskohteet, joita vihata. Jos omaa totuutta vanhemmista ei ollut syntynyt, viha piti kanavoida johonkin vanhempien kaltaiseen: opettajiin, aikuisiin yleensä tai yhteiskuntaan.

Rosa tiesi senkin, kuinka kotona kiusattu, sulkeutunut, tukahdutettu lapsi herätti herkästi halun kiusata toisissa lapsissa. Avuton olento, jonka kyky puolustaa itseään oli sammutettu, oli täydellinen kohde kiusaajille mahtailla ja pönkittää omaa vahvemmuuden tunnetta. Tukahtunut olemus myös karkotti kaikki puolustajat. Kukaan ei tahdo tulla yhdistetyksi kieroon kasvaneeseen. Kieroon kasvaneelta lapselta ei kukaan toveri koe saavansa mitään. Kaikki jättävät kieroon kasvaneen yksin eivätkä opettajat huomaa syrjäytymisriskissä olevaa vanhempiensa vaatimusten velvoittamaa, koulussa menestyvää lasta.

Koulusurmaajat olivat olleet koulussa kiusattuja lapsia ja nuoria. Kiusaajat pesivät kätensä toverinsa tuhoamisesta, ja vasta surmatyöt kertoivat Rosalle, mitä tuskaa nuo surmaajat olivat elämässään kokeneet. Kiusaajat tuskin ottivat vastuuta tapahtumista. Rosassa kyti itsessä sama halu kostaa. Hän tiesi, mitä oli elää kaunan kanssa. Hänestä oli hirveää raahata perässään kammottavaa kokemusta nälvimisestä, vähättelystä, hänelle nauramisesta ja hänen tuhoamisesta. Hän tiesi, että hänellä olisi saattanut napsahtaa päässä. Hän tiesi, että hän oli kykenevä samaan kuin koulusurmaajat. Jokainen oli riittävän kauheaan kiusaamiseen alistettuna. Ja Rosa halveksi ihmisiä, jotka näkivät itsessään vain hyvyyden ja toisissa arvaamattoman, pelottavan pahuuden.

Rosalle ei ollut epäilystäkään, etteikö koulusurmaajat olisi olleet myös kotona kiusattuja lapsia. Kukaan ei koskaan puhunut kotikiusaamisesta. Kukaan Suomen mediassa ei ollut avannut suutaan selittääkseen Breivikin tekoa ymmärryksestä ja myötätunnosta käsin. Sen sijaan Suomen mediassa kerrottiin Norjan suojelipoliisin sanoneen: ”Breivik on totaalisen paha.” Samaa sanoi suomalainen poliisipäällikkö.

”Anders Behring Breivik on sosiopaatti, joka toimi ilman samanmielisten aktivistien tukea ja piti suunnitelmansa omana tietonaan yli vuosikymmenen, Norjan poliisin turvallisuuspalvelun päällikkö sanoi torstaina.

–        Tämä on ainutlaatuinen tapaus. Hän on ainutlaatuinen ihminen. Hän on kokonaan paha, päällikkö Janne Kristiansen sanoi.” Aamulehti 28. 7.2011

Rosa oli kuullut radiosta kauheista tapahtumista. Hän oli lukenut lehdistä murhenäytelmään liittyvää materiaalia. Hänestä oli outoa, että ihmiset ajattelivat psykopatian tulevan kuin syntymävikana. Jopa asiantuntijat väittivät psykopatian syntyvän vanhempien siihen mitenkään vaikuttamatta, ja Rosasta oli käsittämätöntä, miten ihmiset saattoivat olla niin sokeita tai yksisilmäisiä. Rosasta oli selvää, että Breivik oli sosiopaatti, mutta yhtä selvää hänestä oli, että Breivik oli ollut lapsuudessaan ja nuoruudessaan altistettu epäinhimillisille olosuhteille.

Rosa ei uskonut siihen, että joku ihminen voisi olla totaalisen paha. Tuollaisen määritelmän toiselle ihmiselle antoivat vain sellaiset ihmiset, jotka uskoivat itse olevansa totaalisen normaaleja, hyviä tai mallikelpoisia ja sillä tavoin sulkivat ihmisyyden itsensä ulkopuolelle, koska ihmisyyteen kuului myös pahuus. Rosa ajatteli Hitlerin olleen psykoottinen. Hän ajatteli myös Breivikin olleen psykoottinen. Miehen suuruusharhat, naurettavat vaatimukset päästä puolustusvoimien komentajaksi ja muut sanomiset antoivat Rosan ymmärtää, että mies oli aivan sekaisin. Breivikin tapaus sai Rosan muistamaan, miten itse oli kokenut psykoosin: oli ollut, kuin kaikki askeleet olisivat olleet historiankirjoihin kirjoitetut.

Rosa ei jaksanut perustella enempää, toistaa itseään. Hän tahtoi vaihtaa vapaalle, humaltua viinistä, kuunnella onnellista musiikkia. Hän oli valmis puolustamaan kaltaisiaan tai niitä, joilla asiat olivat olleet vielä huonommin, mutta sinä iltana hän ei jaksanut enempää. Hän unohtui kuuntelemaan country-musiikkia, miettimään Leon kanssa kumpi kannatti: lentää vai ajaa autolla syyslomamatkalle. Country-musiikki ilmaisi Rosan mielestä hienosti haikeuden tunteita, joita hän itsekin tunsi, kuitenkin kiinnittyen arkiseen elämään, kokemiseen ja kaikkeen tavanomaiseen. Rosaa county-musiikki oli viehättänyt aina.

Rosa antoi viinin nousta päähän. Hän ei voisi muuttaa maailmaa, ainakaan paljoa. Ihmiset, jotka lohkoivat todellisuuden hyviin ja pahoihin ihmisiin eivät hänen kirjoituksistaan muuttaisi asennoitumista itseensä ja toisiin. Koulukiusaaminen ei loppuisi, vaikka hän kertoisi sen tuottavan niin suurta tuskaa, että se johti pahimmillaan veritekoihin. Mutta hän päätti liputtaa asiansa puolesta, vaikkei maailma muuttuisikaan, sillä hän toivoi, että joku pieni ihminen, luettuaan kirjan, sillä tavoin väistäisi kohtalon, joka hänelle oli annettu. Pieni ihminen osaisi hakea apua, olisi avoin, vaikka joutuisi suojelupoliisin tarkkailuun, mutta olisi avoin, sillä se oli edellytys toipumiselle.

4. luku 22. 8. 2011 Psykopaatti

Rosa heräsi maanantaihin herätyskellon piipittäessä. Hän ehti juoda kaksi kuppia kahvia, kun hänen oli kiiruhdettava mielenterveystoimistoon piikitettäväksi. Piikkipäivät olivat aina hänelle vaikeita, ja tämänkertainen ei ollut poikkeus. Kotiin tultuaan Rosa melkein kiukunkyyneleitä itkien istui terassilla ja söi mansikkajogurttia. Hän mietti, paljastaisiko terapeutille tai päiväkirjansa lukijoille, kuinka täynnä vihaa oli mielisairaanhoitoa kohtaan. Hän tahtoi päästä tunteesta, joka kiehui hänen sisällään, ja liikunnan lisäksi ainoa keino muuttaa omaa tunnetilaa oli kirjoittaminen.

Rosa päätti esiintyä terapiassa kaunistelematta totuutta itsestään. Hän tahtoi tulla hoidetuksi syvintä, mustinta sisintään myöten, vaikka se johtaisi mihin. Päiväkirjassaan hän tahtoi tehdä saman. Hän tahtoi näyttää lukijalle, mitä myrkkyä hänen sisällään kiehui ja miten täynnä hän oli katkeraa tuskaa, vihaa ja raivoa. Hän laittoi viha-soittolistansa soimaan, johon oli koonnut musiikkia, jotka kuvastivat hänen mielestään äärimmäistä vihaa ja epätoivoa. ”Eminem”, ”Rage against Machine”, ”30 Seconds to Mars”, ”Stam1na”, ”Kotiteollisuus” ja monet muut saivat toimia happikoneena, jonka avulla hän päästi tunteen vapauteen sisältään, ilmanvaihtona itsensä ja maailman välillä.

Rosa muisteli psykoosivuosiaan. Hän oli saanut niinä vuosina sellaisia raivokohtauksia, että koko hänen asuntonsa oli mennyt remonttiin. Seinät piti uusia, kaapinovet kititä, lattia vielä odotti hiontaa ja tiskipöytä pitäisi vielä vaihtaa. Raivo kumpusi jostakin käsittämättömän syvältä eikä se ollut vain psykoosivuosien sairastila. Rosa tunsi edelleen samaa raivoa, kiihkeää tarvetta huutaa, hajottaa paikkoja, purkaa turhautumista väkivaltaisesti vaikka rikkomalla lasiesineitä.

Rosa muisti jälleen nähneensä unta äidistään, siskostaan, serkustaan ja tädistään. Nuo neljähän olivat tunkeutuneet hänen asuntoonsa poliisien kanssa, tarkkailleet häntä läpi vuosien tuomiten hänet, halveksien häntä ymmärtämättä, haluamatta ymmärtää. Unessa nuo neljä olivat tahallaan koittaneet pahoittaa hänen mielensä, saadakseen aiheen jälleen sulkea hänet mielisairaalaan sairaan reaktion tähden. Rosa näki toistuvasti samankaltaista unta, jossa nuo naiset tahtoivat hänelle pahaa, halveksivat häntä ja koittivat tuhota hänen elämänsä.

Rosa mietti, ymmärtäisiköhän terapeutti, mistä hänen raivotautinsa johtui. Itse hän sekoitti epätoivon ja raivon toisiinsa. Mitä epätoivoisempaan asemaan hänet painettiin, mitä vähemmän hänelle jätettiin keinoja hallita omaa elämäänsä, mitä toivottomammaksi hän koki itsensä, sitä raivokkaampaa hänen epätoivoinen taistelunsa oli yrittäessään puolustaa lupaansa olla olemassa ja määrätä omasta elämästään. Jokainen piikkipäivä oli saatanallinen muistutus, ettei hän saanut vastata itse omasta elämästään. Jokainen paha uni kertoi selvää kieltään siitä, kuinka hän yhä pelkäsi.

Koska Rosa ei löytänyt riittävän vahvoja sanoja tai ilmauksia kuvaamaan tunnemaailmaansa, hän vetäytyi koneelta sängylleen kirjoittamaan runoja.

Voin leimata itseni sairaan leimalla.

Puhua itsestäin kuin saastasta.

Voin sättiä itseäin kuin äitini lastansa,

kun arkea pyöritti ahdistuneena.

Voin jatkaa siitä, mihin jäivät he,

tuhota minuutta haukkuen.

Voin nimen antaa raivotaudille,

itseäni halventaen.

En ota rauhoittavaa, en.

Elän läpi tämän tunnemyrskyn.

Itseäni kunnioittaen,

järjissäni pysyn.

Tahtoisin huutaa, kaataa, maahan lyödä.

Tuho päästää valloilleen.

Järjetön viha ulos syöstä.

Tuhota minut tuhonneen.

Tahdon kostoa, pakottaa tajuamaan,

ettei koskaan saa minua alistaa.

He pyrkivät siihen, etten koe lupaa elää,

piinata, kunnes en jaksa elää.

Niin totena tunnen uneni vielä.

Sukulaisnaiset olivat siellä.

Silmänsä kuin puukot tunkeutuivat.

Silmissään tunteet halveksivat.

En ehkä vielä ymmärrä.

Mennyt on mennyttä.

Vielä uhkan koen totena,

kuin menneinä vuosina.

Sotaveteraani sotaisan perheen.

Painajaiset ja traumat.

Kaikkien sättimisten jälkeen,

ei ole arpeutuneet haavat.

Herään päivään kuin painajaiseen.

Nöyryytettäväksi joudun jälleen kerran.

En koskaan totu alistamiseen.

Itsetuntemusta sen verran.

Tuskan mainingit yhä rantaani lyö.

Luulen taisteluni on ikuinen yö.

Pakokauhu raivon pintaan tuo.

Loputon, upottava suo.

Järjetön tunne elämän syö.

Lapsuus oli ohjelmoinut Rosan aivot jatkamaan vanhempiensa tapaa kohdella häntä. Nuoruudessa Rosa oli tunnistanut suurimmaksi ongelmakseen sen, että hän piti itseään ”pahana” ihmisenä, läpeensä pahana, pahana tahdoltaan, pahana toisille, syyksi vanhempiensa pahaan oloon ja rasitteeksi yhteisölleen. Lapsuus oli ohjelmoinut Rosan myös sättimään itseään, haukkumaan, nimittelemään ja tuomitsemaan erilaisuutensa sekä häpeämään sitä. Enää Rosa ei suostunut ajattelemaan itseään pahana. Hän oli ihminen, jota oli kohdeltu pahasti, mutta hän ei ollut ”paha.”

Rosa oli ollut kuolla moneen kertaan oman käden kautta. Nyt hän ajatteli, että jos hän oli taistellut itsensä ulos vanhempiensa ja sukulaistensa vainosta, kestänyt helvetillisen lapsuuden vanhempiensa ja siskonsa kiusattavana, hän taistelisi itsensä ulos traumoista ja raivosta. Hän mielsi mielenterveystoimiston jatkoksi sukulaistensa vainolle. Nämä olivat sälyttäneet tehtävän kunnalliselle taholle, ja nyt he saattoivat huokaista tyytyväisyydestä, koska tiesivät vainon jatkuvan heidän tarvitsematta osallistua. Tietenkin he itse olivat nimittäneet vainoa huoleksi, vaan Rosa tiesi, että kyseessä oli ollut sotaretki, jonka päämäärä oli tuhota Rosan edustama kriittinen kanta perheeseen ja sukuun.

Leo oli tavannut Rosan sukulaiset Rosan papan hautajaisissa. Hautajaisten jälkeen muutaman päivän mietittyään Leo oli sanonut saaneensa Rosan sukulaisista kuvan, kuin he eivät tahtoisi Rosan olevan onnellinen. Leo oli taitava ihmistuntija, aivan kuten Rosa uskoi itsensäkin olevan. Hautajaiset olivat olleet kova koettelemus molemmille. Rosan muistikuvissa hänen pappansa oli juoppo mies, jota piti pelätä, joka vihasi häntä ja elämää. Hautajaisissa kuitenkin Rosan sisko ja serkku olivat kyynelehtien pitäneet muistopuheen papalle ylistäen tämän suvaitsevaisuutta lapsenlapsiaan kohtaan ja kykyä hyväksyä nämä sellaisena, kuin he olivat. Rosaa oli oksettanut.

Rosan serkut olivat vaivoin tervehtineet Leoa, puhumattakaan, että olisivat tahtoneet jutella Rosan kanssa. Rosa oli lähtenyt hautajaisvieraista ensimmäisten joukossa sanomatta kenellekään mitään lähtiessään. Hän ei tahtonut enää koskaan olla missään tekemisissä sukulaistensa kanssa. Samana kesänä olivat olleet myös Leon serkun häät, jossa Rosa oli tavannut laajemmin miehen sukua. Häiden jälkeen Leo oli alkanut puhua, että heidän häänsä olisivat seuraavana kesänä. Rosa mietti, että mitähän niistäkin juhlista tulisi, kun hänen puoleltaan tulisi vain muutama hassu vieras, kun taas Leon puolelta tulisi yli viisikymmentä vierasta.

Rosa tiesi saavansa helposti leiman ”psykopaatti”, mutta häntä ei pelottanut, sillä hän tiesi, ettei ollut läpensä vihan myrkyttämä. Hän ei pyrkinyt alistamaan ketään. Eikä hän purkanut pahaa oloaan sijaiskärsijöihin. Hän ei kiertänyt hakemassa itselleen sylkykuppia, itseään heikompaa, jota polkemalla saisi itselleen vahvuuden tunteen. Raivoaamuina Rosa ei vienyt Mallaa lenkille ja vältteli koiraa muutenkin parhaansa mukaan. Koira aavisti, että emäntä oli lujilla itsensä kanssa, nukkui ja tuntui tietävän, milloin emännän mielentila salli leikin ja huomionhakuisuuden.

Ymmärtämällä menneisyyttään Rosa saattoi suoda itselleen kunnioituksen äärimmäisistä vihan tunteista huolimatta. Hän kykeni elämään kaksoiselämää, vaiennetun potilaan elämää, jossa ulospäin ei koskaan tihkunut mitään vihasta tai vastustuksesta ja omaa henkilökohtaista elämäänsä, jossa hän salli itsensä tuntea kaikki tunteensa, olla, mitä todellisuudessa oli leimaamatta intensiivisiä kokemuksiaan sairaalloisiksi tiloiksi tai tunteiksi. Hän kimmahteli pystyyn aika ajoin, sentin, kaksi. Niinä hetkinä hän tunsi tuhovoimien virtaavan, halun kostaa, mutta todellisuudessa viha sai hänet asteittain suoristumaan täyteen ihmisyyteen monien vaiennuksen vuosien jälkeen.

Rosa oli luvannut Leolle siivota. Hän puisteli matot, pyyhki pölyt ja luutusi lattiat. Hän oli luvannut hakea miehen töistä, ja siivouksen jälkeen hänellä oli vielä tunti aikaa lähtöön. Hän laittoi hiphop-soittolistan soimaan ja tanssi puoli tuntia, kunnes oli aivan hikinen. Suihkun jälkeen hän ajoi Leon työpaikalle. Hän vei Leon korjaamolle, josta mies nouti moottoripyöränsä. Satoi kaatamalla vettä, ja Rosa kirosi, kun riiviö-mies luisutti takarengasta märällä tiellä. Malla istui takapenkillä tuijottaen Leoa, jonka tajusi ajavan auton edellä. Neljän ruuhka oli pahimmillaan, ja Rosa piti riittävää turvallisuusväliä rukoillen, ettei Leolle kävisi mitenkään.

Eräästä liittymästä tuli auto, jota ajoi keski-ikäinen mies. Auto vaihtoi kiihdytyskaistalta päätielle. Leo väisti vasemmalle kaistalle. Auto vaihtoi jälleen kaistaa vasempaan aikeenaan nousta seuraavasta liittymästä vasemmalle, jälleen suoraan Leoa kohti. Leo jarrutti, otti oikeanpuoleisen kaistan, kiihdytti miehen rinnalle ja näytti hänelle keskisormea. Rosa seurasi tilannetta ajaen monta sataa metriä taaempana. Häntä ilahdutti, ettei Leolle ollut käynyt mitenkään ja että mies osasi purkaa suuttumuksensa välittömästi, ja hän toivoi, että hänkin joku päivä oppisi olemaan yhtä välitön.

Pariskunta söi vartaita. Leo vetäytyi katsomaan televisiota. Rosa päätti istahtaa vielä koneelle. Hän laittoi espanjankielisen soittolistansa soimaan, jossa oli niin hiphoppia kuin iskelmääkin. Eteläamerikkalainen musiikki toi hänen mieleensä ajan siellä, kuinka hän oppi espanjan kielen, rakastui ensimmäisen kerran ja oppi polttamaan pilveä. Joku päivä Rosa tahtoi palata näkemään tutut paikat uudelleen, Leon kanssa. Rankkasateen jälkeen aurinko paistoi jälleen. Illaksi oli vuokrattu kaksi elokuvaa: Rosan mielen mukainen romanttinen draama ja Leon mielen mukainen action-pläjäys.

Rosa oli edellisenä iltana lukenut mielenkiintoisen jutun netistä. Hän mietti, saisiko nettiin kirjoitettua laittaa julkaisuun menevään päiväkirjaan.

Hei,

Olen mies 45v ja törmäsin sattumalta 'psykopaattitestiin' webissä. Lähes kaikki kysymykset täsmäsivät. En aiemmin tiennyt olevani psyko, mutta nyt asia on aivan päivän selvää.

Luulin, että heikko vuorovaikutukseni muihin ihmisiin selittyy teknisellä taustallani. Nyt ymmärrän, että näin ei pelkästään ole. Yleisesti ottaen muut ihmiset eivät merkkaa minulle mitään, ellei heistä ole jotain konkreettista hyötyä.

Osaan kuitenkin työntää psykoluonteeni taustalle ja pitää sen piilossa. Mutta tarvittaessa otan sen esille 'paljaana' tehokkaaksi aseeksi.

Jos on tarpeen, voitan yleensä kiistat. Olen toisinaan hyvin hämmästynyt siitä, miten heikko ihmisten mieli on. Kun laittaa hiukan kovemmin vastaan, vastapuoli yleensä antautuu ennemmin tai myöhemmin. Minusta tuntuu joskus, että oma mieleni on lähes umpirautaa. (Saas nähdä, koska naapuri pääsee pois kallonkutistajalta; mitäs alkoi rettelöimään tonttirajoista). Kovin helpolla, enkä mielelläni käytä psykoluonnettani aseena, mutta jos on pakko ja tarve ehdottamasti voitaa, se myös tapahtuu. Vääjäämättä.

Pystyn menemään tarvittaessa vaikka kuinka pitkälle ilman mitään estoja tai rajoja tavoitteena ainostaan silloin on VOITTO. Kaiken aikaa toimin kuitenkin kylmän harkinnan alaisena, ilman, että tunteet sotkisivat mielen logistiikkaa. Useimmilla ihmillä tulevat tunteet vastaan, mielen logistiikka särkyy ja he häviävät.

Kadun vain häviötä, en koskaan muuta.

Olen huomannut, että 'luen' automaattisesti muita iihmisiä. Tajuan heti, mitä toinen ihminen haluaa tai mitä hän tekisi ja kuinka pitkälle hän on valmis menemään. Luulin aiemmin, että kaikki ihmiset osaavat 'lukea' toisiaan, mutta vasta nyt aloin tajuta, että näin ei olekaan.

Olen korkeasti koulutettu, upporikas ja johtavassa asemassa. Naimisissa ja hyvin suuri perhe. (Tarvitsee tuottaa paljon pikkupsykoja :) omaisuutta jakamaan ja tehtävää jatkamaan).

Mielestäni nyky-yhteiskunta erityisesti tukee psykoja työelämässä ja muutenkin. Tarpeellinen taito.

Ai niin, tajusin myös, että vaimoni on myös psyko. Yhdessä olemme tarvittaessa luoneet muskaavan iskun hankalasti tiellemme sattuneisiin ihmisiin tai tapahtumiin.

PS. En erityisemmin ole onnellinen. Joskus tulee epäilys, että kadehdin 'taviksien' kykyä nauttia ja eläytyä, näiden kykyä mennä ikäänkuin itseensä syvälle. Tiedän, että en pääse tuntemaan asioita sisimmässäni kovin syvältä ja voisi olla kiva tietää miltä se tuntuu. No, ei se mitään, rahalla voi korvata nämä haihattelut :). Tärkeintä on kuitenkin lasten onnellisuus, eikä oma.

Että silleen.

Psykon maailmasta

Hei,

Täydennän edellistä viestiäni avatakseni Teille maailmaani. Ehkä voitte oppia jotain.

Sami kirjoitti: 
>Kirjoittanut: Jumalan Hengelle 23.5.2005 klo 00.17 
> ...clip ... 
>Voit parantua. Sami S.

Samin mielestä voin siis parantua. Mutta parantua mistä?
- jos olet lahjakas muusikko, voitko parantua vähemmän lahjakkaaksi muusikoksi?
- jos olet lahjakas matemaatikko, voitko parantua vähemmän lahjakkaaksi matemaatikoksi?
- minusta psykoluonteeni ja taidot ovat ikäänkuin saavutettu oppiarvo, jonka eteen ja hallintaan olen tehnyt paljon työtä.

Pidän psykoluonnettani saatuna ’lahjana’, josta on paljon iloa, eikä se ole ’parannettavissa’, vaan se on jopa jossain määrin tavoitetila myös teille taviksille. Kadehditkos taitojani? Kehitä omat ja menesty.

Katsokaa yhteiskuntaamme, eikö siinä menestyminen nimenomaan edellytä hiukan psykoluonnetta?
Olisi järjetöntä ’parantua’ siitä ja vaarantaa omaisuuteni ja taitoni. 
(Voiko lottovoittajan parantaa houkuttelemalla hänet antamaan rahansa pois...)

En tunne tarvitsevani mitään parannusta, koska ensin pitäisi olla jotain konkreettista parannettavaa, jota sitten yrittäisi parantaa.
En kaipaa sympatiaanne, enkä psykologeja (jos tarvitsen sellaisen, ostan sellaisen), mutta arvostan saavutusteni ihailua. (Tämä voi olla myös muille kiero tapa yrittää porautua sisimpääni. Pitää olla hiukan tarkkana tälläisessa tilanteessa).

Mutta siinä mielessä Sami on oikeassa, että jokainen psyko kavahtaa jotain. Mutta saadappa se selville. Jos ihmisellä on oikeasti avoin_vilpitön_ rakkaus (sen huomaa silmistä yhdellä vilkaisulla), minä väistän, koska pelkään. Pelkään mitä? Koen, etten saa tälläisestä ihmisestä mitään otetta. Hän ei reagoi siten kuin haluaisin. Pelkään, että hän onnistuu pureutumaan sisimpään ytimeeni, jonne edes minulla ei ole pääsyä. Hän pystyisi tuhoamaan minut täysin sisältä käsin, enkä voisi sitä estää. Siis väistän. Tämän kaltainen tilanne on niitä harvoja tilanteita, joissa luovutan vaikka maali olisi lukittu jo tähtäimeeni.

Toinen kumma juttu on tahto. Usko johonkin asiaan ja rautainen tahto yhdessä todella saavat asiat tapahtumaan. Ei heti, mutta ajan myötä. Usko ja tahto todellakin kirjaimellisesti siirtävät vuoria. Tarvittessa tahtotila on äärimmäisen keskittynyt ja johtaa yleensä sen toteutumiseen.
Aku Ankassa Hannu Hanhi kuvasi sen parhaiten. Aku kysyi Hannulta "mikset toivo sitä sun tätä". Hannu vastasi, "että se on rasittavaa. Toivon, kun jaksan." Juuri näin se on.

Oletetaan Samin mieliksi, että olisi jokin tarve tavata psykiatria (en ole tavannut yhtään, joten hiukan hypoteettinen tilanne)
Oletetaan, että psykiatri on ihminen, joka tekee palkkatyötä lääkärikeskuksessa. Hän ponnistelee asiakastavoitteidensa kanssa, (johto vaatii parempaa kannattavuutta), erikoistumisopintojensa kanssa, pankkilainat painavat päälle, kollegat tuuppaavat hankalat tapaukset aina hänelle, stressi purkautuu sisäisinä riitoina ja kiusaamisena työyhteisössä ja muutenkin kortilla oleva työaikaika kuluu pitkälle iltaan. Rankkoja juttuja saa kuunnella aamusta iltaan ja perhevelvollisuudetkin pitäisi täysipäisenä hoitaa. Hänen ei kannata laittaa itseään peliin muuta kuin varatun hoitoajan ajan per asiakas. Turvallisuuttaan hän ei missään tapauksessa alkaisi vaarantamaan jonkun potilaan takia. Siinä viimeistään kulkee hänen rajansa. 
Väitän, että tiukassa pidemmässä keskustelutilanteessa, psykiatri saattaa olla aiemmin ’latauksen’ tarpeessa kuin minä.
Tunne-elämäni on kuin alasin, joka on verhottu ohuesti pehmusteella. Se kyllä kestää paukuttamista. Helpompiakin asiakkaita löytynee? 

Mielenterveyspalstalla kirjoittaa Psykiatri, lainaan tähän:

>Narsistinen persoonallisuuden häiriö, Kirjoittanut: Psykiatri, 23.5.2005 klo 12.51 
Nyt on muotia narsistinen persoonalisuuden häiriö. Täälläkin vähän väliä joku kyselee; onko sillä ja silla mahdollisti narsistinen persoonallisuuden häiriö. Tai onko itsellä. 
Hoh hoijaa, ihan turhaa. Ei persoonallisuuden häiriössä ole mitään ihailtavaa, ihan päinvastoin. Narsistit ovat kateellisia ihmisiä ja juuri tuo kateus on heissä se liikkeellepaneva voima. Myös se voima joka tekee tuhoa toisille ja myös itselle. Kateudessa ei ole mitään hyvää. Ei mitään joka rakentaa, se vain tuhoaa kantajansa. 

Narsismia on ainakin karkeasti jakaen kolmea lajia. 
1) Neuroottistasoinen narsismi. Tuo on huomattavaa ja hyvin rasittava kantajalleen. Itsetunto on hyvin herkästi haavoittuva. Tälläinen ihminen kyllä jotenkin kykenee ihmissuhteisiin ja työntekoon. Tämän kaltaiseen narsismiin liittyy alemmuuden tunnetta ja psykosomaattista oirehdintaa aika ajoittain. Henkilöllä on kuitenkin vähemmän regressoitunutta käytöstä. Neuroottista oirehdinta kylläkin. Rasittava tyyppi. 
2) Rajatilatasoinen. Persoonallisuuden rakenteessa on paljon patologisia piirteitä ja vaikeaa häiriintyneisyyttä. Puolustuskeinot kuten kieltäminen ja splitti ovat keskeisessä asemassa. Vaikeina hetkinä saattaa ilmetä jopa ohi menevää psykoottista tuntemusta. Kärsii itse ja myös ympäristö. Joskus työkykyinen mutta kylmä luonne. 
3) Psykopaattinen narsisti. Ei ehkä itse kärsi mutta ympäristö sitäkin enemmän. Vaikka tällaiselta henkilöltä puuttuuu sosiaalinen tunneherkkyys se voi korvautua älyllä. Hän ei havaitse tunnetiloja mutta lukee taitavasti vastapelurin kasvoja, tehden havaintoja ja toimien niiden mukaan. Tarvitsee paljon stimulaatiota elämäänsä ja elämä onkin ulkoisten olosuhteiden ja virikkseden varassa. Rikoksen tekijänä voi olla vaarallinen, varsinkin kun narsismia haavoitetaan joka haavoittuu herkästi. 
Tunnekylmä peluri ja saalistaja. Talousrikolliset ovat usein juuri näitä.

Tunnistan olevani selkeästi tapaus 3. 
- Kateus. Hmm. Yes. Kateus, mutta mille? Ehkä hiukan taviksien omalle sisäiselle tuntemukselle? Kommunismi muuten perustui myös kateudelle ja sillä oli paljon kannattajia ja se eli pitkään. 
- Kärsinkö? En todellakaan kärsi! Suorastaan nautin. Mistä pitäisi kärsiä? Kärsivätkö lottovoittajat? 
- Kärsiikö ympäristö? Riippuu kovasti ympäristöstä. Ne, jotka tilaavat vaikeuksia, myös niitä saavat, tilauksen mukaan.
- Stimulaation tarve. Pitää paikkaansa. En ollutkaan ajatellut sitä näin. Ihan uusi ajatus. Mielenkiintoista. Tämä on ihan oma maailmansa, mutta ei kuulu tälle palstalle. Saattaisin jopa alkaa uskoa, että psykolokia on sittenkin kehittynyt tieteenä, mutta uskoisin tekniikan alan tieteenä olevan edelleen ylivertainen psykologiaan verrattuna.
- Vaarallinen. Ehkä, mutta pitäisi olla vastaavasti aika kova tilaus. Haavoittuu herkästi. Tämä ei pidä paikkaansa kohdallani. Siedän todella paljon, ennen kuin kaivan psykoaseeni esille tai edes loukkaannun. Toisaalta miksi pitäisi suuttua ymmärtämättöminen ’tavisten’ jutuista?
Saalistaja? Yes. 
Tunnekylmä? Miten sen nyt ottaa... Mikä sitten on tunnelämmin? Mihin pitää verrata? Antakaa mittanormi?
Talousrikollinen? En. Kaikkihan hiukan lakia venyttävät, tarpeen mukaan, esim liikenteessä, mutta ei se vielä rikos ole.
Tunnetilojen luku kasvoilta. Pitää paikkaansa ja sen herkkyys on uskomaton. Se on LAHJA. Myös toisen psykon tunnistus tapahtuu silmän räpäyksessä. 

Montakohan lausetta psykiatrin tarvitsee tunnistaakseen psykopaatin? Minä tarvitsen vain yhden vilkaisun silmiin ’kolleegan’ tunnistamiseksi.

Me psykot muuten tarvittaessa liittoudutaan helposti. Joukko antaa voimaa. Useat valtiojohtajat ovat psykoja, esim Hitler ja Stalin esikuntineen, ehkä Bushkin...

Repikää siitä :)

http://keskustelu.suomi24.fi/node/1785464

Rosa tajusi lukiessaan juttua, että oli todella kaukana psykopaattisen ihmisen arvomaailmasta. Hän ei tarkalleen tiennyt, laittanut aivojaan työstämään aihetta, vaan mututuntumalta sanoen hän oli valmis väittämään, että kyse on arvovalinnoista, arvositoumuksista, päämääristä ja idealistisuudesta. Rosa oli hyvin idealistinen. Hän antoi omastaan nälänhädän lievittämiseksi. Hän rukoili nälänhädän loppumista. Hän oli sitoutunut kristillisiin arvoihin: lähimmäisenrakkauteen, kaikkien ihmisarvon kunnioittamiseen, omien ongelmiensa työstämiseen ja käsittelemiseen. Hän ei hyväksynyt itsessään vihaa tai pahaa, ja tahtoi parantua niistä. Luettuaan tämän ”Voittajan” tekstin hän näki ihmisen, jonka ainoa päämäärä oli raha.

Rosa olisi saattanut kasvaa psykopaatiksi. Ainekset siihen olivat kasassa Rosan kasvatuksessa ja lapsuudessa. Rosan isä oli työnarkomaani, joka arvotti kaiken taloudellisesti, ihmisarvonkin. ”Ehkä äiti edusti jotakin toista”, Rosa mietti. ”Ja olihan minulla hoitotäti”, hän tahtoi tunnustaa. ”Päiväkerhon täti ainakin teki lähtemättömän vaikutuksen”, Rosa muisti. Sitten olivat olleet poikakaverit, jotka olivat kantaneet rakkauttaan pohjattomaan kaivoon. Poikakaverikauden jälkeen oli koittanut erakkokausi, jota oli seurannut ammattiauttajakausi. Rosalla oli ollut ideaaleja, joista hän oli rakentanut itselleen suojan kasvaa paremmaksi ihmiseksi. Mutta aivan yhtä hyvin suojaavat tekijät olisivat saattaneet puuttua, ja tulos olisi ollut toinen.

Rosa ei oikein hahmottanut käsittämätöntä maailmaa, jossa rikkaat valtiot eivät halunneet poistaa nälänhätää maailmasta.

Miljardi kaksikymmentä miljoonaa. Niin monet ihmiset maailmassa kärsii kroonisesta aliravitsemuksesta. Eniten, 642 miljoonaa, suurin osa Aasian ja Tyynenmeren alueella.

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 265 miljoonaa nälkää näkevää ihmistä Latinalaisessa Amerikassa ja Karibian alueella 53 miljoonaa. Lähi-idän ja Pohjois-Afrikassa 42 miljoonaa. "Vain" viisitoista miljoonaa nälkää näkevää ihmistä asuu kehittyneissä maissa, raportissa todetaan

http://www.fi.amazinghope.net/nalanhata-maailmassa/

Rosa ei käsittänyt, kuinka oma valtio saattoi antaa tukensa Kreikalle, joka oli velkojensa takia ongelmissa. Sama raha olisi voitu antaa suoraan nälkäänäkeville ihmisille ja varmasti maailma olisi ihastellut Suomen aloitekykyä lievittää hätää maailmassa. Suomi olisi voinut olla edelläkävijä maailmanlaajuisessa liikkeessä poistaa nälänhätä, mutta poliitikot olivat piittaamattomia ja ajattelivat eurooppalaisten tukevan toisiaan hädässä, kun Euroopan ulkopuolella elävät olivat se ja sama. Rosa oli ollut aikoinaan vapaaehtoistyöntekijänä kehitysmaassa Afrikassa. Hän ajatteli avarammin, hän asennoitui humanistisemmin ja koki vastuunsa saadessaan elää niinkin rikkaassa valtiossa kuin Suomi.

Rosa katseli ulos ikkunasta. Auringonkukka loisti ilta-auringossa. Kuulokkeista tulvi kaunista musiikkia, romanttista hiphoppia. Maailma oli mätä, sen Rosa tiesi. Mutta Leo loi Rosan elämään onnenhehkun, joka sai hänet kokemaan maailman kauniina, ei vain mätänä. Rosa tiesi, että hänen päämääränsä olivat hyvät, vaikka hänen nykyinen tunnemaailmansa olikin myrskyisän paha. Siksi juuri hän meni terapiaan ja tahtoi kirjoittaa päiväkirjaa: auttaakseen itseään ja kaltaisiaan. Hänen oli helppo hyväksyä ”pahuutensa”, sairaalloiset tilansa, mutta hän tunsi kymmenittäin skitsofreenikoita, joiden elämä ei ollut niin helppoa, jotka syyllistivät itsensä sairaiksi kärsiessään tukahdutetusta vihasta eli ahdistuksesta.

Tänä iltana teen rauhan kanssani.

En huuda kovaa syyllisyyttä ylleni.

Koska olen vapaa vanhemmista.

Heitä miellyttääkseni en enää tuomitse

itseäni vääränlaisesta ihmisyydestä.

Tänä iltana iloitsen itsestäni.

Näen itsessäni sen hyvän,

joka aina on ollut: minun juttuni.

Ja annan rakkauden kuljettaa

kohti parempaa elämää,

jossa myös enemmän voi tehdä

auttaakseni muita.

5. luku 23. 8. 2011 Rosan tunnelukot

Rosan päivä alkoi tokkurassa, kuten aamut alkoivat aina piikin jälkeen. Hän joi kolme kupillista kahvia ja selaili nettiä. Hän tutustui psykologisiin testeihin. Psykopaattitestistä hän sai prosentikseen 13% psykopaatti. Psykopaattitestiä mielenkiintoisempi oli hänen mielestään tunnelukkotesti. http://www.tunnelukkosi.fi/testi.php, jonka oli tehnyt Mentores. Rosa sai melkein jokaikisen tunnelukon osalta vahvat pisteet.

Uhrautuminen  (tuloksesi: vahva)
Alistuminen  (tuloksesi: vahva)
Vaativuus  (tuloksesi: ei tunnelukkoa)
Pessimistisyys  (tuloksesi: keskivahva)
Ulkopuolisuus  (tuloksesi: erittäin vahva)
Emotionaalinen estyneisuus  (tuloksesi: erittäin vahva)
Kaltoin kohtelu  (tuloksesi: erittäin vahva)
Riittämätön itsekontrolli  (tuloksesi: keskivahva)
Hyväksynnän haku  (tuloksesi: vahva)
Epäonnistuminen  (tuloksesi: keskivahva)
Hylkääminen  (tuloksesi: vahva)
Rankaisevuus  (tuloksesi: vahva)
Suojattomuus  (tuloksesi: heikko)
Vajavuus  (tuloksesi: erittäin vahva)
Tunnevaje  (tuloksesi: ei tunnelukkoa)
Riippuvuus  (tuloksesi: vahva)
Oikeutus  (tuloksesi: ei tunnelukkoa)
Kietoutuneisuus  (tuloksesi: ei tunnelukkoa)

Rosa luki netistä tunnelukoista mentoresin sivuilta. Hänestä tunnelukkokuvaukset olivat nerokas tapa jäsennellä omaa ihmisenä olemista ja elämää hankaloittavia, automaattisia motiiveja, jotka ohjasivat tunteita ja käyttäytymistä. Testiä tehdessään hän huomasi, kuinka joillakin osa-alueilla hän oli muuttanut käyttäytymistään Leon tultua hänen elämäänsä. Hän uskalsi paremmin pitää puolensa, sanoa toisia vastaan, ilmaista vihaansa. Leo sai myös aikaan sen, ettei hän kärsinyt minkäänlaisesta tunnevajeesta. Tunnelukoista ulkopuolisuus, emotionaalinen estyneisyys, vajavuus ja kaltoin kohtelu olivat erittäin vahvoja. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta suurin osa tunnelukoista olivat vahvoja, osa keskivahvoja ja pieni osa heikkoja.

Emotionaalinen estyneisyys, vajavuus ja ulkopuolisuus olivat Rosalle kokemuksina yksi ja sama ilmiö. Koska hän koki itsensä perustavanlaatuisesti erilaiseksi ihmiseksi kuin suurin osa normaaleista ihmisistä, hän koki itsensä vajavaiseksi, joka taas sai hänet pelkäämään sosiaalisia tilanteita ja olemaan estynyt. Vaikka hän oli käsitellyt häpeän kokemistaan paljon kuntoutusohjaajan kanssa, kipeä tunne valtasi hänet yhä sosiaalisissa tilanteissa. Häntä pelotti vieraiden ihmisten seurassa. Hän jännitti vieraita ja hän oli erittäin varautunut. Hän analysoi varautuneisuuden johtuvan epäluottamuksesta, jonka oli sisäistänyt lapsuudessa eläessään arvaamattomien, vihamielisten ihmisten keskellä – hänelle oli sisäistynyt malli ihmisestä, joka sai hänet pelkäämään ihmisiä.

Rosa mietti persoonallisuutensa kieroutuneisuuden korjaantumista iän myötä. Voisiko hänen lapsuudessa sisäistynyt pelkonsa väistyä? Voisiko hän rohkaistua olemaan välittömämpi, luottamaan itseensä ja toisiin ihmisiin enemmän? Voisiko hän lakata alistumasta ja miellyttämästä, ojentautua täyteen mittaan ja olla pelkäämättä, mitä toiset ihmiset ajattelivat, sanoivat tai miten ikinä he häntä paheksuisivat? Voisiko hän oppia tulkitsemaan ihmisiä terveemmin, näkemättä jokaisessa hymyttömässä naamassa halun kohdella häntä kuin ilmaa, halun viestiä juuri hänelle, että hän oli arvoton? Voisiko hän oppia ottamaan rennommin, antaa tilaa ihmisten epäystävällisyydelle, ottamatta sitä loukkaukseksi itseään kohtaan?

Rosa ei ollut hyvä ennustaja eikä positivisti siinä mielessä, että hänen olisi ollut helppo nähdä tulevaisuuden tuovan hänelle menestystä ihmisenä, parempaa ja terveempää tapaa olla olemassa, rentoutumista, vapautuneisuutta, uskallusta tai luottamusta. Hän oli koko elämänsä kokenut olevansa ulkopuolinen. Koko elämänsä hän oli kokenut olevansa vikapää kaikkeen pahaan. Koko elämänsä hän oli kärsinyt kipeistä tunteista. Voisiko hän siis muuttua? Voisiko hän vapautua? Teoriassa se oli mahdollista, mutta muuttuisiko kipeä ydin, paranisiko sairaalloinen epäluottamus, vahvistaisiko itsetuntemus mielen eheyttä, tuottaisiko rakkaus, tasapaino ja turvallisuus kasvun ihmisenä? Rosa ei tiennyt vastauksia.

Rosa söi jogurtin, kävi tupakalla ja pohti, tarvitsiko hänen muuttua. Hän oli kipeän epäluuloinen, esimerkiksi ajatteli kaikkea ihmisille sanomaansa käytettävän hyvänä keskustelunaiheena, kun tahdottiin pilkata ja puhua toisista pahaa. Varsinkin Rosan oma perhe huolehti sosiaalisista suhteistaan juoruamalla toisista ja pönkittämällä itsetuntoaan keskustellen, kuinka sekopäisiä ja huonoja jotkut toiset ihmiset olivat. Rosan kummajaisuus oli varmasti mitä herkullisin keskustelunaihe: mitä se kummajainen nyt kuvitteli voivansa, mitä hän nyt oli tempaissut, miten mokannut itsensä ja mitä sanonut tai kertonut. Rosa ajatteli epäluuloisuutensa olevan realistista suhteessa omaan perheeseensä, mutta silloin, kun kyse oli vaikkapa Leon perheestä epäluuloisuus oli tiellä hänen saattaessa kuvitella tai tulkita ihmisiä aivan vääristyneesti.

Suhteessa Leoon Rosan suurin kompastuskivi vuoden kestäneen seurustelun aikana oli hänen katastrofin pelkonsa. Hän pelkäsi menettävänsä Leon. Pelko oli niin vahva, ettei Rosa saanut sitä mitenkään itse hallittua. Rosan oli mahdotonta kuvitella syitä, miksi mies rakasti häntä ja hänen oli vaikea ymmärtää, että hän kykenisi pitämään miehen elämässään. Hän ei kerta kaikkiaan nähnyt syytä, miksi mies viipyi hänen luonaan. Rosa palvoi Leoa ja sai mieheltä kaiken, mitä oli koskaan uskaltanut unelmoida. Rosa koki elävänsä seitsemännessä taivaassa Leo rinnallaan, mutta myös että hän ei riittänyt naisena, ollut riittävän hyvä, kaunis, voimakas, tasapainoinen tai terve. Rosan estyneisyys sukulaisten edessä häiritsi miestä. Rosa oli siitä tietoinen.

Leon seurassa Rosa oli kuitenkin vapautunut. He juttelivat paljon: automatkoilla, kävelylenkeillä, televisiota katsellessa, kauppareissuilla ja he keskustelivat usein suhteen tyydyttävyydestä sekä Rosan ongelmista. Rosan kahdessa edellisessä suhteessa häntä oli käsketty olemaan puhumatta sairausasioista, mutta Leo mietti itsekin asiaa paljon ja tahtoi tietää. Leo ei ollut ihminen, joka vain suoritti elämää ja piti yllä jotain julkisivua. Hän pohti, mietti ja ajatteli, seurasi sydäntään ja sanoi nauttivansa Rosan seurasta. Seksi heidän välillään tyydytti molemmat ja oli varmasti eräs Leolle hyvin tärkeä seikka onnellisessa parisuhteessa. Päivisin he olivat erillään: Leo töissä, hän päiväkirjansa seurassa ja illat he viettivät yhdessä. Viikonloppuisin he viettivät mielellään paljon aikaa kodin ulkopuolella: shoppaillen, lenkkeillen tai vain ajellen autolla päämäärättömästi piipahtaen missä milloinkin.

Rosa kirjoitti runon: ”Milloin elämä alkaa?”

Elämä alkaa, kun nainen
sylissä miehen, herää
suukkoihin.
Levittää käsivartensa,
rutistaa,
koskee poskellaan
sänkistä poskea.

Elämä alkaa, kun
tulee näkyväksi toiselle
ja saa kokea,
että on ihan hyvä
sellaisena, kuin on.
Vajavaisenakin.

Elämä alkaa, kun
tulee kotiin väsyneenä,
tilittää elettyä päivää,
ja se toinen on kiinnostunut,
se toinen ottaa vastaan
- kiihtymyksenkin.

Elämä alkaa,
kun on lupa tuottaa ilmaisu,
joka on aito.
Silloin aito elämä alkaa.

Voidakseen hyvin Rosa tiesi tarvitsevansa yksinäiset päivät Mallan ja päiväkirjansa seurassa. Hänen selviytymiskeinoistaan tärkein oli älyllistäminen ja asioiden analysointi. Niin kauan, kuin hän koki voivansa käsitteellistää kokemuksensa ja tunteensa, hän tunsi hallitsevansa elämänsä. Kotinsa ulkopuolella oli normaali-ihmisten maailma, josta hän tunsi olevansa erillinen, ulkopuolinen ja jonne hän ei kuulunut tai sopeutunut. Jos kaikki ihmiset olisivat tasapainoisen ystävällisiä, maailmaan olisi helpompi osallistua, mutta Rosa koki, ettei erityisihmisten tarpeita otettu huomioon tai sallittu maailmassa. Marginaali-ihmisten ääni koettiin häiritsevänä, heidän tarpeensa olivat kuin punainen vaate eikä heitä haluttu ottaa huomioon. Rosan ympäristö ei ollut elitistinen kupla, vaan tosimaailma, jossa jokaisella oli ongelmansa, ärsyyntymisherkkyytensä ja vihamielisyytensä. Siksi Rosa koki kirjoittamisen olevan oikea tapa osallistua.

Rosan ja Leon kotona oli sopiva kupla, jossa ärtymys tai vihamielisyys ei vallinnut. Sellainen kupla, joka turvasi Rosalle uskalluksen elää. Pienikin äkäisyys sai hänet pelkäämään, sulkeutumaan ja menettämään elämänhalunsa. Leo tiesi Rosan haavoittuvaisuuden ja suojeli häntä. Mies ei koskaan korottanut ääntään tai purkanut häneen pahaa oloa. Vuoden aikana he olivat riidelleet kaksi kertaa, silloinkin keskustellen erimielisyydestään ja päästen pian yhteisymmärrykseen. Mies ei nähnyt ongelmien syyksi Rosan sairautta, vaan tunnusti vilpittömästi, että Rosan havainnot ihmisistä olivat yleensä oikeita ja tiesi, miten syvästi Rosaa satutti esimerkiksi se, että jotkut ihmiset välttelivät häntä, kaihtoivat ja vieroksuivat. Mies sanoi sellaisen satuttavan häntäkin.

Kello tuli yksi, ja Rosan tuli nälkä. Hän keitti uuden pannullisen kahvia, sillä hän ei tahtonut syödä mitään. Hän koetti laihduttaa, mutta se oli hyvin vaikeaa. Psykoosivuosien aliravitsemus oli hänen mielestään mahdollinen syy, miksi elimistö tuli toimeen hyvin pienellä kalorimäärällä, noin 1200 kilokaloria päivässä ja laihtuminen oli siksi äärimmäisen hankalaa. Ulkona satoi vettä, ja vaikka Rosa tunsi kaipaavansa liikuntaa, hänen oli vaikea alkaa jumpata tai tanssia ilman ohjausta. Hän oli päättänyt osallistua, ilmoittautunut ja maksanut itsensä ohjattuun vesijumppaan, kahvakuularyhmään ja kahteen tanssituntiin joka viikko jouluun asti. Ohjatut ryhmät eivät olleet vain vielä alkaneet. Rosa oli myös päättänyt, että mikäli ensimmäinen päiväkirja poikisi yhtään rahaa, hän alkaisi jälleen ratsastaa.

Kahvi maistui Rosan suussa ihanalta. Häntä ei pelottanut syksy tai talvi. Syksy oli hänen mielestään lumoavan kaunista aikaa. Hän nautti ruskan väreistä, melankolisesta luopumisesta ja luonnon riisuutumisesta talven edessä. Hänen suunnittelemansa liikuntaohjelma tuotti hänelle suurta tyytyväisyyttä, sillä hän uskoi jaksavansa sitoutua suunnitelmaansa ja kykenevänsä vetämään liikuntaohjelman läpi. Talvessa Rosan mielestä parasta oli muutaman tunnin valoisuus, jolloin käydä Mallan kanssa lenkillä, kun kaikki normaali-ihmiset olivat töissä. Joutilaisuus, joka oli Rosalle melkoista aherrusta oman tunne-elämän kanssa, oli kuin luksuselämää, sillä poikkeuksella, ettei rahaa ollut koskaan ylimääräistä.

Rosa koki mielihyvää kirjoitusrupeamastaan, joka oli kestänyt kolmisen tuntia. Hän ei osannut sanoin kuvailla, millaista oli saada ”päivän työt” tehtyä. Kirjoittaminen oli hänelle kuin puhdistautumista: ensimmäinen kirja oli vimmainen pyrkimys suoltaa kaikki paska ulos, tämä toinen oli yhtä tarpeellinen prosessi, mutta paljon rauhallisempi. Rosa koki saaneensa itsestään ulos ensimmäisessä kirjassa paljon kaunaa ja katkeruutta. Elämä oli ollut kirjan valmistuttua kevyempää, kesä oli ollut nautinnollisempi, Rosan sisällä oli tyynempää, puhtaampaa ja kotoisampaa. Vaikka Rosa tiesi, ettei paskan suoltaminen ulos itsestä vaatinut juurikaan luovuutta tai lahjakkuutta, hän oli ylpeä itsestään ja aikaansaannoksestaan. Hän oli saanut elämässään jotakin aikaiseksi. Siinä se kaikessa yksinkertaisuudessa.

Iltapäivällä Rosa koki itsensä hyvin väsyneeksi. Hänen täytyi mennä sängylle makaamaan ja hän ajatteli laittaa aivonsa meditaatiotilaan keskittyen vain kuuntelemaan musiikkia. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Analysoinnin jälkeen Rosan aivot alkoivat tuottaa sanoja, jotka hänen oli kirjoitettava runokirjaansa.

Tyhjyys

Kun laittaa analyysia toisensa perään

ja pinnistelee kaikkensa ymmärtääkseen,

lopulta on niin väsynyt, että

tahtoisi vain luovuttaa, päästää irti,

lakata taistelemasta, irrottautua järjestä,

päästää mieli karkuteille toivottomuuteen,

lamaannukseen ja masennukseen,

pessimismiin ja melankoliaan:

itselle ominaiseen tapaan olla ja tuntea.

En jaksa tänään kasvattaa mieleni lihaksia

ajatella rakentavasti,

tavoitella eheyttä ja tasapainoa.

Tahdon luisua hiljaa masennukseen,

koska tahdon levätä.

Tahdon herkutella toivottomuudella,

syödä kiellettyä hedelmää

ja ajatella, kuinka rakkaus lopulta hylkää minut.

Tahdon pelätä pahinta,

kokea menetyksen, sillä enhän kuitenkaan

kykene vangitsemaan itselleni rakkautta.

Tahdon varautua.

Hellä suru saapuu hiljaa sydämeen

eikä väsynyt mieli pane vastaan.

Kaipaan jo ennakkoon menettämääni rakkautta.

Kun rakkaus poistuu kodistani,

koittaa sadan vuoden hiljaisuus,

jossa minun ei tarvitse pinnistää

tai tavoitella mitään.

Saan masentua rauhassa – olla se, joka olen.

Silloin rakkauslaulut tekevät kipeää,

koska tajuan, etten minä ole rakkaus.

Minä en ole rakkaus kenellekään.

En kykene pitämään itselläni ketään.

Olen kohde, en lähde.

En oikeastaan ole mitään. Tyhjyys on totuuteni.

Tyhjyyteen ei voi sukeltaa,

ellei itsekin ime energiaa toisista,

tunnista tyhjyyttä kodiksi sydämelleen,

rakasta sitä.

Minä en ole lähde enkä toimija.

Minä olen tyhjyys ja toimettomuus,

seisahtunut aika ja väljähtynyt viini.

Ja minun mietintöni valottomat

ovat haavoitetun sielun balsami

- sydämen, joka ei jaksa enää uskoa,

toivoa, rakastaa.

Sydämen, joka kaipaa lisää haavoittamista,

koska hyljättynä se on elämän ajan sykkinyt

eikä rakkautta täysi malja tuota sille iloa

- väsymystä pelkkää.

Hyljätty sydän tahtoo hylkäämistä,

sillä kokemisen jatkuvuus on helppo tie.

”Tuttu, rakas melankolia, täytä tyhjyyteni.”

Mystinen tarkoitus

Kaikella on tarkoituksensa,

ja minä uskon sen.

Sen, kuinka mystinen tarkoitus

täyttää elämän merkeillä,

viitoilla, valotauluilla.

Kuinka kaiken tarkoitus

on oivaltaa elämän tarkoitus.

Mystinen tarkoitus

saa minut törmäämään

mahdottomaan,

että ymmärtäisin,

kuka olen.

Minulle on mahdotonta

uskoa, että olisin rakastettava.

Mutta tässä hetkessä

olen kauttaaltani peitetty

ihon muistoin hellyydestä,

hyväilyistä, suukoista.

Mahdoton räjäyttää

tajuntani tajuamaan

ulos vankilanmuurien,

ulkopuolelle, avaraan tilaan.

Ja silläkin on merkitys,

kun rakkaus poistuu elämästäni

alkuhuuman hiivuttua.

Kun arkinen tympeys

saa etsimään jotain elinvoimaista,

vaikuttavaa, toimivaa.

En minä ole elinvoimainen,

en vaikuttava,

en toimiva.

Ja silläkin, mitä minä olen,

on tarkoitus.

Minullakin on tarkoitus,

mystinen tarkoitus

ja se on hienointa minussa.

Sillä minä elän mystisestä

ja minä olen mystinen.

Niin kuin kissa on mystinen:

samaan aikaan ylpeä, itsenäinen,

että niin vailla arvonantoa

ihastuttavalle persoonalleen.

Ja sinä taivut silittämään minua,

julki kertomaan arvoni.

Ja minä taivun kumartamaan sinua,

vaikken minä ketään koskaan kumarra.

Meidän rakkautemme on mystinen,

jotain, jota emme koskaan käsitä,

voi tyhjiin selittää.

Niin kauan kuin se kestää,

se täyttää elämäni, sydämeni,

antaa elämälle arkisen merkityksen – onnen.

6. luku 24. 8. 2011 Rosa

Rosa ei edellisenä yönä ollut saanut unta. Vielä puoli kolmelta hän oli vilkaissut kelloa, mutta pian sen jälkeen nukahtanut. Keskiviikkoon Rosa heräsi puoli yhdeltätoista. Aurinko paistoi, ulkona oli kuuma. Rosa joi kahvia ja chattaili hetken ystävänsä kanssa. Leo soitti puoli tuntia Rosan heräämisen jälkeen ja kyseli, oliko nainen herännyt. Rosa ehdotti miehelle kynttiläillallista lämpimässä illassa terassilla viini kera. Mies sanoi aikovansa tehdä muutaman tunnin ylitöitä ja ehdotti, että pari kävisi yhdessä kaupassa miehen töiden jälkeen.

Rosa oli ollut neljä päivää tiukalla dieetillä tähdäten tuhanteen kilokaloriin päivässä. Dieetti oli tuottanut tulosta, ja hänen painonsa oli tippunut neljässä päivässä 1.5 kiloa. Hän tiesi, että pääasiassa kehosta oli poistunut nestettä, ja rasvan poisto tulisi olemaan kovan työn takana. Kello tuli kaksitoista, Malla nousi sängyltä ja tuli hänen viereensä istumaan tuijottamaan emäntäänsä. Rosa ei voinut kuin ihmetellä koiran tarkkaa kelloa: oli Mallan päiväruoan aika. Rosa oli tehnyt poikkeuksen ja jättänyt Radio Dein soimaan taustalle. Yöllä hän oli pitkästä aikaa kuunnellut hengellistä kanavaa ja miettinyt, kuinka erilaiselta musiikki kuulostaa kaikkien muiden radiokanavien musiikkiin verrattuna ja kuinka erilaisena hän koki sen, kun ei enää ollut epätoivoinen.

Rosa ja Leo olivat katselleet edellisenä päivänä erikoisen elokuvan, joka oli ollut Rosan valinta. ”The Book of Eli” kertoi Raamatusta, vaikkei elokuvan takakannessa sitä mainittukaan. Rosa, joka katseli paljon elokuvia, mutta liikuttui aniharvoin, oli itkenyt elokuvan lopussa. Raamatulla oli hänelle voimakas merkitys, vaikkei hän lukenut kirjaa enää juuri koskaan. Silti hän muisti kirjasta jakeita sanasta sanaan ja tiesi tuntevansa kirjan läpikotaisin. Hän oli lukenut aikoinaan tuntikausia joka päivä: kirja oli ollut hänen selviytymiskeinonsa.

Rosa alkoi kaivella vanhoja päiväkirjojaan koneellaan. Hän oli joskus kirjoittanut uskon merkityksestä itselleen. Hän törmäsi myös vanhoihin runoihinsa.

Poistuminen näytelmästä

Selviytymistarinaksikin sitä voi sanoa,
elämäni.

Paljon piti lakki kädessä anoa,
vaan se, mikä tuotti lopulta tulosta:
ettei itseään kavalla.

Kuin voittaja seison vuorella.
Tunnolla vielä nuorella.
Heilutan lippua pelastuksen,
itseensä luottamisen.

Arviointikykyni ihmisistä,
on toisista kapinamieltä.
Sitä ei toinen käsitä,
miksi minut pyrkii työntämään tieltä.

Olisiko kyse sairaudesta,
heikkojen, kiusattujen,
kun toiset voimantunnosta,
lakaisee roskat alle mattojen.

Käsityskykyni harmittaa,
sitä, joka kaipaa kumartajaa.
En jaksakaan kumartaa,
en näytelmässä puhertaa.

Persettä näytän, lähden pois.
Näytelmää ei muuten päättää vois.
Toiset saavat ihailunsa esittää,
paremmille, jotka arvot vesittää.

Haistatan pitkät maailmalle,
ja käyn eläkkeelle halvimmalle.
Kirjoitan joskus, ilmiannan,
kuinka maailmaa parannan.

Hullu

Wanna-be-hyvä-ihminen. Itsesyytökset. Epävarmuus. Epäonnistuminen.
Estyneisyys. Häiriintyneisyys. Halveksunta. Erillisyys. Huonompiarvoinen.
Ongelmavyyhti. Kostonliekki. Pahan ennakointi.
Sisällä myrkky. Väärät tunteet. Väärät ajatukset. Väärät odotukset.
Huonompi. Sairas vaikutus. Ylisensitiivinen.

”He eivät pidä minusta.”

Ihmisviha. Kateellinen. Ansioton. Kunniaton.
Kunnoton. Voimaton. Alemmuuskompleksi. Ripustautuva.
Säälittävä. Kaikkien kaihtama. Vieroksuttu.
Vaativa. Herkkänahkainen. Ailahteleva. Itsetunnoton.
Pelokas. Säikky. Kelvoton.

”Jumala, armahda minua.”

Järkyttynyt. Surun murtama. Traumatisoitunut.
Pilkattu. Parjattu. Selän takana haukuttu. Syrjitty.
Tukahdutettu. Nöyryytetty. Vaiennettu. Lamaantunut.

”Eihän noin voi toimia. Tuohan on hullua.”

Roolit. Mallit. Kaavat. Koodit. Normit. Tuomiot.
Sylkykuppi. Puolustuskyvytön. Eteismatto. Roskapönttö.
Haavoitettu. Kolhittu. Murjottu. Peloteltu. Petetty.

”Olepa nyt reipas ja ota itseäsi niskasta kiinni.”

Mielipuoli. Järjetön. Uhmakas. Oikutteleva. Pilalle lellitty.
Nöyrä. Kiltti. Hiljainen. Arka. Ujo. Tahdoton. Sisuton.
Iloton. Masentunut. Särjetty. Rikkinäinen. Häpäisty.

Maailma: Itsekehu. Elämänvoima. Tarmo. Esteetön.
Välitön. Iloinen. Vapautunut. Rohkaistu.
Hyväksytty. Ihailtu. Aikaansaava. Ansioitunut.
Palkittu. Palkattu. Haluttu. Riemastuttava.

Eläväinen. Tasapainoinen. Ilmeikäs. Estoton.

Estynyt. Teeskentelijä. Roolihajaannus. Mitta täynnä. 

Rosa selaili vanhoja päiväkirjoja, kunnes löysi kohdan, jossa selitti auki, mitä usko merkitsi hänelle. Merkintä oli keväältä 2011.

Rosa uskoi ihmeitä tekevään Jumalaan, yliluonnolliseen ja väkevään totuuden varjelijaan. Kun hän oli ensimmäisen kerran avannut Raamatun, hän oli pian ymmärtänyt, että kirja tulisi muuttamaan hänen koko elämänsä. Hän ajatteli siinä Lapin mökissä Gideonien lahjoittamaa Raamattua lukiessaan, että vaikka Raamattuja levitettiin miljoonille, pieni prosentti saattoi kokea sen mullistavana voimana, ja kirja saattoi pelastaa ihmishenkiä. Rosa oli horjunut elämän ja kuoleman rajamailla, yllättävä tietoisuus isästään oli melkein vienyt hänen järkensä ja Rosan oli ollut todella vaikea jaksaa enää elää tietoisuutensa kanssa.

Suurinta Jumalassa Rosasta oli oikeudenmukaisuus. Jeesus vihasi vääryyttä, raivostui, riehui raivopäissään, ajoi kauppiaat temppelistä, tunsi kiihkeästi ja asettui selkeästi heikon puolelle. Oikeudenmukaisuuden lisäksi Rosa koki Jumalan rakkautena ja armona. Vuosien myötä hän uskomalla oppi armollisuutta itseään kohtaan. Juuri se, että hän käsitti Jumalan hyväksyvän hänet juuri sellaisena kuin hän oli: vääryyttä vihaavana, mustavalkoisena ja ehdottomana, auttoi häntä viimein näkemään todellisen luontonsa, hyväksymään erilaisuutensa ja arvostamaan itseään.

Rosan ehdottomuus ja mustavalkoisuus oli ollut perheessä pilkan kohde. Rosaa oli pilkattu huumorintajuttomaksi, kun hän ei ollut nauranut pilkkaavien perheenjäsentensä kanssa itseensä kohdistuneille solvauksille. Kun Rosa oli tullut uskoon, häntä oli pilkattu siitä. Vääryys oli rehottanut hänen maailmassaan, eikä vanhemmissa tai siskossa ollut kirkkautta tai totuutta, jonka Rosa oli viimein löytänyt Raamatun sivuilta. Rosa oli opetettu halveksimaan itseään ja erityislaatuisuuttaan, vaan Jumala herätti hänet piinaavasta häpeänunesta.

Jumala Raamatun kautta oli muovannut Rosasta uuden ihmisen. Vaikka Rosa oli luopunut selibaatista, eikä muutenkaan noudattanut Raamatussa annettuja lakeja, usko oli timantti, se arvokkain osa häntä, jota Rosa vaali ja rakasti itsessään. Hän koki saaneensa niin paljon, etteivät hänen sanansa koskaan riittäisi sitä kuvailemaan. Koska kokemus uskosta oli niin väkevä, Rosa uskalsi olla taipumatta auktoriteettien alle, uskoi itsenäisesti, pitäen vain yhtä paimenenaan, ja paimen oli itse Jeesus.

Rosa luki kirjoittamansa tekstin useaan kertaan läpi. Tekstin pala tuntui hänestä laimealta hänen kokemukseensa verrattuna. Hän tajusi, ettei kykenisi sanoin kuvailemaan kokemustaan, uskoaan, mutta eilisessä elokuvassa oli kuvattu väkevästi hänen kokemuksensa: kuinka Pyhä Kirja oli arvokkaampi kaikkea, kuinka sen edestä voisi vaikka kuolla, antaa itsensä uhriksi, taistella ja omistautua sen säilymiselle. Kyse ei ollut enää arvovalinnasta sitoutua korkeimpiin päämääriin. Kyse oli suuremmasta kuin oma valinta. Kyse oli Jumalan valinnasta, kuinka Hän avasi ihmisen silmät näkemään, sydämen kokemaan, mielen vapautumaan ja kuinka Hän herätti ihmisen elämään, rakastamaan ja taistelemaan elämän puolesta.

Aina, kun Rosan tuska oli äärimmäinen, hän otti Raamatun vierelleen sänkyyn. Hänen ei tarvinnut avata kirjaa. Riitti, että se oli hänen vierellään. Hän sulki silmänsä ja ajatteli, tai oikeammin meditoi, itseään suhteessa Jumalaan. Kaikkivoipa rakkaus hoiti hänen sydäntään, kun hän meditoi Raamattua ja Jumalaa. Kokemus omasta pienuudesta suuren Jumalan huomassa oli Rosasta hyvin parantava. Hänen oli helppo kokea, että Jumala näki hänen tuskansa, rakasti myötätuntoisesti, peitti hänet siipiensä suojaan, kaikesta synnistä, vajavaisuudesta ja rikkinäisyydestä huolimatta. Rosan ei tarvinnut ponnistella saavuttaakseen kokemusta rakastavasta Jumalasta. Hän oli lukenut Raamatun, hän koki kohdanneensa Jumalan. Riitti, että hän sulki silmänsä ja antautui.

Rosa tiesi itsestään, että oman pienuuden kokemisessa oli lähtökohta tuntea elämänvoima. Itsensä asettaminen kartalle lähtöpisteeseen, totuuteen itsestään, oli kalkkiviiva, josta alkoi aito taistelu kohti parempaa. Valhe itsestä vangitsi, totuus teki vapaaksi. Usko oli kuin pakopaikka, piilo, jonne piiloutumalla Rosa koki olevansa turvassa ja hyväksytty, rakastettu sellaisena, kuin oli. Piilossa hän nuoli haavansa, antoi itsensä itkeä, heittäytyi Voiman kannateltavaksi, lepäsi ja voimaantui. Tuo mystinen yhteys suurempaan Voimaan antoi merkityksen hänen elämälleen, hänelle arvon ja tarkoituksen.

Totuus oli jotakin ihmeellisen kirkasta. Mutta Rosa ei tahtonut päiväkirjassaan hehkuttaa enempää totuuden puolesta. Hän päätti palata kiihkeästä rakkaudestaan takaisin maan pinnalle, arkeen ja alkaneeseen päivään. Oli keskiviikko, hänen ensimmäinen terapiapäivänsä edellisviikon tapaamisen epäonnistuttua. Kello oli jo yksi, ja häntä alkoi jännittää, kuinka hän pettyisi terapeuttiin. Hän soimasi itseään tarttumisesta ensimmäiseen terapeuttiin, joka tarjosi terapiapaikkaa. Hän oli vakaasti aikonut valita huolella itselleen parhaan mahdollisen. Mutta kun kuukaudet olivat vierineet ja puoli vuotta mennyt terapeutin löytymättä, Rosa oli viimein ottanut vastaan kenen tahansa tarjoaman terapiapaikan eikä hän pitänyt sitä jälkeen päin hyvänä asiana.

Rosa riisuutui, tarkasteli hetken itseään peilistä, oli näkevinään painon tippumisen, mietti ulkomuotoaan ja meni suihkuun. Suihkun jälkeen hän pukeutui uusiin housuihin, jotka oli viikonloppuna löytänyt kirpparilta. Hän veti päälleen lyhythihaisen silkkineuleen ja pitkähihaisen, ohuen, ikivanhan puuvillaneuleen. Fritsu hänen kaulassaan näkyi, mutta hän ei välittänyt siitä. Vuoden aikana hän oli luopunut niiden peittelemisestä, sillä häntä ei kiinnostanut, mitä ihmiset ajattelivat. Hänelle ihmisten ajatukset oli aivan se ja sama, ja ehkä hän koki pientä ylpeyttä merkeistään, jotka kertoivat, että hän oli himoittu ja rakastettu.

Rosa söi jogurtin, jossa oli 100 kilokaloria, kävi tupakalla pystymättä olemaan miettimään uskovaisuuttaan suhteessa fundamentalistikristittyihin. Hän tiesi, että he vihaisivat häntä, hänen esiintymistään uskovaisena, joka kuitenkin elämällään vesitti Raamatun opit ja lait. Hän muisti Paavalin kirjoitukset, miten uskovaisen tuli suhtautua vääriin oppeihin, valonenkeleihin, jotka opettivat toista, kuin mitä Raamattuun oli kirjoitettu. Hän tiesi, ettei fundamentalisti hyväksyisi puolittaista alistumista sanan alle, vaan kokisi tarpeen taistella puhdasoppisuudesta ja sanan julistamisesta kirjaimellisena totuutena. Kiihkoilemalla puhdasoppisuuden edestä fundamentalisti koki täyttävänsä lain. Vihaamalla vääräoppista hän koki pitävänsä totuuden kirkkaana.

Fundamentalisti ei koskaan onnistuisi näkemään syntisen, kuten Rosan, tuskaa, joka sai turvautumaan päihteisiin, mukautumaan maailmaan, esiaviolliseen seksiin ja tekemään kompromissin maailman ja Jumalan välillä. Fundamentalisti ei koskaan onnistuisi arvostamaan ihmistä, joka ei kumartanut hänen julistustaan, ohjeitaan, elämäntapaansa ja seurannut häntä kaidalla tiellä. Fundamentalistikristitty näkisi punaista Rosan tekstiä lukiessaan, häntä kuvottaisi Rosan mädänneisyys. Hänen ehdottomuutensa vaatisi täydellistä antautumista, sataprosenttista kuuliaisuutta, kaiken muun kieltämistä, pietististä puhtautta eikä onnistuisi koskaan ymmärtämään, että ongelmat uskovan elämässä saattoivat jatkua vielä uudelleensyntymän jälkeenkin. Ymmärryksen sijaan fundamentalisti uskoisi ongelmien johtuvan synnistä, Jumalan sanan kieltämisestä, Saatanan kumartamisesta.

Rosa oli pyörinyt fundamentalistipiireissä monta vuotta. Hän tunsi tarkalleen millaisia ihmiset niissä piireissä olivat. Hän tiesi, ettei siinä piirissä kyetty kunnioittamaan kaidan tien hylännyttä ihmistä tai hyväksymään hänen valintaansa. Heille kaikki oli kirkkaan yksinkertaista, ongelmille oli olemassa helppo selitys ja sen selityksen mukaan ihmisiä kohdeltiin joko totuuden ystävinä tai totuuden vihollisina. Rakkaus oli ehdollistettu täydelliseen mukautumiseen ja alistumiseen puhdasoppisuuden alle. Raamattu kehotti välttämään totuudesta eksyneitä, olemaan päästämättä heitä kotiinsa tai osoittamatta heille arvonantoa. Fundamentalisti luki Raamattua kirjaimellisesti, sokeutuen näkemästä todellisuuden monitahoisuutta, harmaan sävyjä, ihmisarvoa riippumatta uskonnosta. Ystävällisyys vääräoppista kohtaan tähtäsi vain yhteen ja ainoaan: syntisen kääntymykseen. Mikäli kääntymystä ei tapahtunut tai kääntynyt palasi maailmaan, ystävällisyyskin loppui.

Rosan oli pakko ravistella itsensä irti uskonasioista. Hän oli tunnin päästä lähdössä terapiaan. ”Pitää miettiä, mitä asioita nostaa esiin”, hän ajatteli päättäen tehdä listan itselleen.

-          raivotunnit, kiihtymys, epätoivo, taistelu alistamista vastaan

-          vääristävät linssit silmillään: mitätöinnin, paheksunnan, halveksimisen näkeminen kaikkialla

-          elämänhalun menetykset, kuin mandaatti olla olemassa katoaisi jonkun osoitettua kärsimättömyyttä tai vihamielisyyttä

-          odotukset terapiaa kohtaan: kutsu tulla esiin aitona ihmisenä, elinvoiman löytyminen uskaltaessa olla oma itsensä, tietenkin hyväksyntä, empatia, mutta myös oikeudenmukaisuudentaju ja sen ilmaiseminen

-          terveen ja hyvän näkeminen Rosassa häiriintyneisyyden näkemisen ja voimistamisen sijaan

-          terapeutin kannanotot, linjaukset, periaatteet, asenteet mielisairaita ja mielisairaanhoitoa kohtaan

Rosa tajusi kaipaavansa kaikkein eniten terapeutin olevan kuin vahva puu, johon hän voisi nojata ja luottaa, että puu kestää. Hän kaipasi turvallisuuden kokemusta. Hän kaipasi hyväksyviä silmiä, näkeviä silmiä, rakkautta. Hän kaipasi, että terapeutti ottaisi hänen puolensa, olisi hänen puolellaan mielisairaanhoidon epäluottamusta ja epäluottamuslauselmia vastaan. Hän kaipasi, että häneen uskottaisiin ihmisenä ja hänen tervehtymiseen luotettaisiin. Hän toivoi, että terapeutti luottaisi terapian tuottavan tervehtymistä, uskoisi omaan tervehdyttävään, ilahduttavaan, raikkaaseen vaikutukseen ummehtuneisuuden, väsymyksen ja teennäisyyden sijaan. 

Rosa kävi tupakalla ja mietti, mitä tapahtuisi, jos terapeutti pitäisikin kaupungin laitosten mielisairaanhoidon puolta, tuomitsisi hänet, näkisi hänessä vain häiriintyneisyyttä, olisi persoonaltaan, arvomaailmaltaan ja asenteiltaan ummehtunut, mädännäinen, kykenemätön kohtaamaan tuskaa ja hätää hänessä, näkisi hänen kiihkeytensä sairautena, hänen voimansa vaarallisena, hänen älynsä pelottavana, hänen arviointikykynsä uhkana itselleen. Miten Rosa pettyisi, miten hän surisi, miten hän kokisi pettymyksen romahduttavan häntä. Hakisiko hän vaihtoa, myönnettäisiinkö hänelle tuki toiselle terapeutille, miten mielenterveystoimistossa tulkittaisiin hänen sopeutumattomuutensa tämän arvostetun terapeutin terapiaan.

Rosaa pelotti ihan tosissaan. Hän oli tavannut miehen kolme kertaa, vaan ei ollut onnistunut tekemään analyysia miehestä. Hän ei ollut tosissaan testannut miestä, koska oli niin kipeästi kokenut tarvitsevansa terapiaa. Hän oli tehnyt suuren virheen, jonka tajusi vasta nyt. Tai ehkä Rosan ihmistuntemus oli tuottanut oikean ratkaisun ja hän ei pettyisikään mieheen. Mies oli kuin ufo hänelle, niin vieraasta kulttuurista, niin vieras tapa olla olemassa, puhua, olla läsnä, ystävällinen ja empaattinen. Oliko miehen empaattisuus ammattirooli vai aitoa, sitä Rosa ei ollut saanut selville. Tuliko miehen ystävällisyys ystävällisestä sydämestä, vai oliko se naamio miehen kasvoilla, jonka suojin hän hoiti ammattinsa? Mies oli vaikuttanut ihmisenä kovin heikolta. Oliko hänessä voimaa valita puolensa, uskallusta asettua muita mielisairaanhoidon toimijoita vastaan?

Rosa palasi kotiin terapiasta. Leo kyseli virne naamallaan, miten terapia oli mennyt, ja Rosa tilitti: ”Ei se ota mihinkään kantaa. Ei edes, vaikka kerroin, kuinka tärkeää minulle olisi, että puolelleni asetuttaisiin. Ei se tuonut julki mitään mielipiteitään koko 45 minuutin aikana kuin yhden ainoan kerran. Silloin hän oli kanssani samaa mieltä, ettei uskoontulo ole hokkuspokkus-temppu, jolla ihminen pääsee ongelmistaan.” Mies oli ollut avoimen kiinnostunut Rosan uskonelämästä eilen ja tänään. Rosan lapsuudesta tai ongelmien synnystä mies ei ollut kiinnostunut, mutta kristinusko herätti hänessä mielenkiinnon. Rosa oli heti kättelyssä tuonut esiin epäilyksensä, että mies paheksuisi häntä ja kaikki hänen listaamansa kohdat oli käyty läpi, siis Rosa oli käynyt miehen kuunnellessa. Mies ei ollut sanonut istunnon aikana montaakaan kokonaista lausetta, mutta yksi niistä oli ollut: ”Hyvä, että tuot nuo asiat esiin”, vastaukseksi siihen, kun Rosa oli kertonut peloistaan terapian epäonnistumisesta.

Rosa oli ollut hermostunut ennen terapiaa. Istunnon ajan hän oli istunut niin etukenossa, kippurassa kuin vain kykeni istumaan. Kertaakaan hän ei ollut nojautunut vasten selkänojaa osoitukseksi, että olisi rentoutunut. Terapeutti sen sijaan istui mukavasti selkänojaan nojaten, empaattinen ilme kasvoillaan, ja Rosa koki kahden erilaisen temperamenttityypin yhteistörmäyksen kuin tuomioksi itselleen vääränlaisesta olemisesta. Rosa oli puhunut omasta kiihkeydestään, epätoivostaan, joka oli paniikinsekaista jännitystä. Hän oli kertonut, mikä tuotti hänessä lisää häiriintymistä, mikä taas vahvisti hänen tervettä puoltaan. Terapeutti vain kuunteli. Joskus Rosa oli pitänyt taukoja odottaen, että mies sanoisi jotakin. Joskus hänen olisi tehnyt mieli sanoa, että ”sinun vuorosi sanoa jotain.”

Rosa koki miehen haluttomuuden keskustella kanssaan hieman loukkaavana. Hän nautti keskusteluista, kahden ihmisen halusta ymmärtää toinen toistaan, vaihtaa ajatuksiaan, kohdata ja joskus olla jostain samaa mieltä. Se, ettei mies tahtonut keskustella lainkaan, vaikutti Rosasta siltä, että mies varasi sanansa ja mielipiteensä vertaiselleen, ymmärtävälle ihmisille. Rosa ei ollut miehen sanojen arvoinen, ei varmasti kykenisi ymmärtämään kehittynyttä persoonallisuutta, omannut älykkyyttä tai sanastoa, jolla todellinen keskustelu olisi ollut miehelle antoisa. Rosa koki miehen arvioivan hänen kyvykkyytensä todella alas. Miehellä oli ennakko-oletus, jonka mukaan hän toimi, eikä mies koskaan heittäytyisi keskusteluun Rosan kanssa kuin vertaisen. Vertaisuus oli jännä juttu Rosan miehestä. Jotkut ihmiset, jopa ammattiauttajat, osoittivat nauttivansa keskustelusta hänen kanssaan. Nuo ihmiset kohtelivat Rosaa ihmisenä vertaisenaan: älyllisesti vertaisenaan.

Rosa oli jännittänyt 45 minuuttia ja hänen hartioihinsa koski. Rosa päivitti äkkiä päiväkirjalleen ensitunnelmat ensimmäisen terapiakäynnin jälkeen. Leo meni kauppaan hakemaan grillihiiliä ja kynttilöitä. Rosa oli käynyt ostamassa 10 kiloa hedelmiä, grillattavaa ja kaiken muun. Hiilten hän ei tiennyt loppuneen ja kynttilät hän oli unohtanut. Hänen täytyi myöntää, että vaikka terapeutti oli ollut hiljaa, hän oli nauttinut siitä, että hänen elämäntarinalleen ja sen työstämiselle oli aika kerran viikossa. Rosa oli niin jännittänyt ensimmäistä terapiaistuntoa, että oli valvonut aamuun. Hän oli muistanut tärkeitä yksityiskohtia elämästään. Eräs niistä oli, että lukiessaan terveyskeskuksessa omaa kansiotaan, hän oli saanut tietää, että oli lapsena kärsinyt jostakin, jota lääkäri nimitti poissaolokohtauksiksi. Hänellä oli myös ollut ajoittain voimakasta ihottumaa pimpissään alle kolmivuotiaana.

Toinen, minkä Rosa muisti yön aikana, oli, että siskon kolmi-vuotias tytär ei ollut tahtonut äitinsä ja hänen nukkuvansa isänsä kanssa samassa sängyssä. Se oli ollut alku Rosan epäilyksille, että tyttöä käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Rosa oli ollut siskon luona joskus yötä ja pitänyt täysin hirveänä asiana, että isä ja tytär saunoivat kahdestaan. Hänen kohdistamansa epäilykset isäänsä kohtaan olivat johtaneet uhkailuun mielisairaalalla, mutta hänen kohdistamansa epäilykset siskonlapsen hyväksikäytöstä olivat johtaneet sisälle mielisairaalaan. Sisko oli myös se, joka ensimmäiseksi alkoi vaatia Rosalle skitsofrenialääkitystä ja nimitteli häntä hulluksi narkkariksi. Yöllä Rosa muisti senkin, että siskontytöllä oli kolmi-, neljä-vuotiaana toistuvasti paha hiivatulehdus, joka oli yksi merkki seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Leo tuli takaisin kotiin, istahti terassille aurinkoon kirja kädessään. Leo luki muukalaislegioonasta kertovaa kirjaa. Mies oli aikanaan tahtonut rauhanturvaajaksi, mutta unelma oli kariutunut. Mies nautti kaikesta machosta: ajoi moottoripyörällä, oli ruumiillisessa työssä, rakasti action-leffoja ja oli aikoinaan bodannut itsellensä suuret lihakset, jotka miehen mukaan olivat luomut, ja Rosa uskoi sen. Miehessä oli kuitenkin herkkä puolensa. Rosa rakasti miehen molempia puolia. Jos heillä joskus oli ollut erimielisyyttä, mies saattoi itkeä tai menettää yöunensa. Miehen pikkusisko oli miehelle rakas, ja he olivat käyneet siskon luona viisi kertaa seurustelun aikana, vaikka matkaa yhteen suuntaan tuli yli 400 kilometriä.

Leo oli Rosalle parasta mahdollista terapiaa. Ja siihen Rosan sanat loppuivatkin. Hän vain tiesi, mutta ei osannut kuvata asiaa. Mies antoi hänelle mandaatin elää. Hän oli se hyväksyvä katse, joka sai Rosan rohkenemaan tulla esiin naamionsa takaa. Kello tuli kuusi, ja Rosa oli syönyt ja juonut kolmensadan kilokalorin edestä. Hänen oli hirveä nälkä, mutta hän ei tahtonut hoputtaa Leoa. Malla itki ulkona istuvan miehen perään. Rosa avasi terassin oven ja päästi koiran ulos. Hänen oli pakko ehdottaa, että lihat laitettaisiin grilliin ja viinipullo avattaisiin. Hänen elämänsä pieniä nautintoja.

Rosa teki salaatin ja kastikkeen. Hänen salaatinkastikkeeseensa tuli

½ desiä ananasmehua

1/3 desi sweet chili saucea,

1 tl currya,

1 tl sinappia,

1 tl majoneesia ja

2 rkl turkkilaista jogurttia.

Leo laittoi grilliin tulet ja istuutui lukemaan kirjaa. Rosa alkoi epäillä, kokiko mies hänen terapiansa jotenkin turhana kuluna ja oli siksi poissaoleva. Hän aikoi kysyä mieheltä ruoalla asiaa. 

Rosa syötti kiloklubi-ohjelmaan syödyt ja aikomansa syömät ruoat. Päivän energiamäärä juomineen ja ruokineen oli 1095 kilokaloria. Se tarkoitti, että seuraavana päivänä puntari näyttäisi jälleen painon tippumista. Perjantaina olisi pieni kiitos laihduttamisesta: herkutteluilta. Maija ja Rosa olivat päättäneet herkutella kantarellipaistoksella, vuohenjuustopatongilla, avokado-katkarapucoctaililla ja valkoviinillä. Sinä päivänä Rosa ei edes yrittäisi laskea kaloreita. Herkuttelupäivä kantaisi taas arjen yli seuraavaan herkuttelupäivään. Arki olisi tiukkaa itsekuria ja laihduttamista. Niin Rosa oli päättänyt.

7. luku 25. 8. 2011 Eipä tiennyt tyttö

Rosa nukkui jälleen huonosti ja heräsi aamulla jo viideltä. Hän tiesi sen tarkoittavan vain yhtä asiaa: hänen dopamiinituotantonsa oli jälleen lähtenyt käyntiin tuottaen yliaktiivisuutta ja ylivireyttä. Hän oli sopinut ystävänsä kanssa menevänsä kaupungille maleksimaan päiväksi. Kahdentoista aikaan Rosan oli pakko palata kaupungilta kotiin: häntä suututti koko maailma, varsinkin ihmiskunta, jonka erääseen jäseneen hän oli törmännyt kaupungilla. Nainen oli iloisena kertonut Rosalle, kuinka opiskelijaryhmä, johon Rosa oli kuulunut, tapaili säännöllisesti porukalla ja aina oli myös Rosasta puhetta. ”Kas kun ei sanonut saman tien, että minun murhetarinani on hyvä jutustelunaihe puhua selän takana ja vielä heittänyt suolaa haavoihin toteamalla, ettei minua varmaan koskaan kutsuttaisi”, Rosa ajatteli kotimatkalla.

Rosa oli päättänyt aamun hiljaisina tunteina selaillessaan suomi24:sta, että ottaisi mielen salalokerosta esiin käsittelemättömän kurjuuden: insestin. Hän oli kirjoittanut seksuaalinen hyväksikäyttö-ketjuun oman tarinansa.

 Kerron nyt, mitä voi tapahtua, jos vanhemmat suojelevat toisiaan, pitävät kiinni kulisseista ja uskomusjärjestelmistään, että "meillä on normaali, rakastava perhe" ja hyväksikäytetty syyllistetään ja leimataan hulluksi syytöksineen.

Lapsena nukuin isäni vieressä kahdeksan-vuotiaaksi. Alle kolmi-vuotiaana minulla oli lääkärin mukaan "poissaolokohtauksia" sekä ihottumaa alapäässä, jonka lääkäri kertoi johtuvan punaisesta pigmentistä pikkuhousuissa.

22-vuotiaana tietoisuuteni tunkeutui ajatus, että isäni on käyttänyt minua seksuaalisesti hyväkseen. Ehkä myös isosiskoani. Kerrottuani väitteeni ääneen vanhemmille, minua alettiin uhkailla mielisairaalalla. Tietenkin pelästyin ja vaikenin asiasta kahdeksi vuodeksi.

Kahden vuoden vaikenemisen jälkeen näin merkkejä siskoni 3-vuotiaassa tyttäressä. Jatkuva paha hiivatulehdus, haluttomuus nukkua samassa huoneessa isänsä kanssa. Tietoisuuteni tunkeutui jälleen järjetön pelko, että siskontyttöä nyt vuorostaan käytetään hyväksi. Tämän sanominen ääneen sai perheeni todella sotajalalle minua vastaan. Kotiini tunkeuduttiin poliisien kanssa, minut vietiin pakkohoitoon suljetulle osastolle.

Sairaalassa minulla diagnosoitiin olevan epäluuloisuushäiriö. Hoitohenkilökunnalle ei tullut mieleenkään, että saattaisin epäillä oikein. Perheeni puolusti mainettaan ja uskomusjärjestelmäänsä, että perheemme on normaali perhe, kuin jotakin pyhää sellaisella vimmalla, että päästyäni sairaalasta alkoi jatkuva pelko. Minusta oli tullut perheelleni vihollinen, jonka kotiin tehtiin jatkuvia tarkastuskäyntejä, muistan vieläkin pelon omassa kodissani, koska en koskaan voinut tietää milloin he tulevat tarkastamaan tilani. Perheeni oli äärimmäisen vihainen, syyttävä, halveksiva minua kohtaan.

Kahden vuoden pelkäämisen jälkeen, vailla sosiaalisia suhteita ystäviin (jotka tietenkin hylkäsivät minut jouduttuani ensimmäisen kerran kahdeksi viikoksi mielisairaalaan), perheen vainotessa ja uhkaillessa mielisairaalalla, minun mieleni pirstaloitui ja sairastuin skitsofreniaan. Olen lukenut, että 2/3 skitsofreenikoista on ollut lapsena seksuaalisesti hyväksikäytettyjä. (Gustav Schulman: psykoosien aiheutuminen)

Olen menettänyt kaiken: en ole kyennyt kouluttamaan itseäni, minulla ei ole tuloja kuin eläke, hyvin pieni, perheeni mielestä minun ei tulisi saada lapsia, koska olen hullu, siskoni vaati, että minulle aloitetaan piikkilääkitys, joka estää minua tulemasta raskaaksi. 

Rinnallani on rakastava, ymmärtävä mies, joka pitää minun puoltani ja uskoo minua. Mutta surutyötä kymmenen vuoden pakokauhuisesta taistelusta tulee kestämään lopun elämän ajan. Näen painajaisia perheestäni, herään hirveään epätoivoon, joka aamun mittaan muuttuu raivoksi. Tunteeni ovat niin valtavia, että tuntuu, ettei järkeni kestä niitä. Tuntuu, että hajoan kaikkien tunteitteni kanssa. Menetän elämänhalun mitä pienimmistä vastoinkäymisistä. Olen yrittänyt itsemurhaa useaan kertaan.

Sitä ihmettelen, miten pientä lasta ymmärretään empaattisesti, jos hirveydet paljastuvat. Miksi sitten aikuista, häiriintynyttä, kieroon kasvanutta persoonallisuutta halveksitaan, jos ihmiselle puhkeaa skitsofrenia? Mieli pirstaloituu, jos riittävästi kidutetaan lapsena, vainotaan aikuisena, suljetaan mielisairaalaan nujerrettavaksi. 

Vanhempani saivat mielisairaalahoidolla minusta kuuliaisen, helpon tyttären, mutta onneksi vuosikymmenen sisukkaan toipumisen jälkeen, uskallan taas ajatella itsenäisesti, ehkä vain koska mieheni tajuaa perheeni mallin, mitä he ovat minulle tehneet ja myös koska pääsin viimeinkin terapiaan. Voisin ajatella, että useinkin perheissä, joissa isä tekee hirveyksiä ja joissa pidetään kulisseja pystyssä lapsen hyvinvoinnin kustannuksella, on myös paljon henkistä kaltoinkohtelua.

Joskus uskomus onnellisesta perheestä ja normaalista aikuisuudesta on niin pyhä, että sen alttarille uhrataan oman lapsen mielenterveys. Seuraukset ovat kammottavat.

Rosan aamupäivä oli ollut kammottava. Hän ihmetteli, mikä ihme piti hänen mielensä koossa, että hän kykeni ajattelemaan ja toimimaan järkevästi. Hän tunsi sisällään sellaisen paineen, että luuli kohta räjähtävänsä tuhansiksi paloiksi. Kotona hän keitti itselleen kahvit, istui terassille aprikoiden, kirjoittaako vaiko ei ja tuli viimein päätökseen kirjoittaa. Hän tajusi, että ainakin alkuajat terapiaa olisivat raskaat. Ehkä tunne helpottaisi ajan myötä, mutta senpäiväisen perusteella hän tiesi jo, että jokaviikkoinen terapia ei ollut lastenleikkiä, joksi hän oli sitä luullut.

Rosa myös koki valtavaa suuttumusta ja pettymystä terapeuttia kohtaan. Mies ei sanallakaan ollut tunnustanut Rosan kärsimyksen ja tuskan määrää. Mies ei ollut suonut yhtään ymmärtävää sanaa tai lausunut julki, että tajusi vaurioiden ja vammojen laajuuden. Rosa koki, että miehelle oli aivan se ja sama, mitä Rosa kertoi: mikään ei liikuttanut tai järkyttänyt häntä. Rosa koki petetyksi tulemisen niin voimakkaana, että häntä itketti. Hänen mielestään, hänen olisi pitänyt kävellä terapeutin ovesta ulos vahvistettuna, tunnustettuna ihmisenä, tunnustusta saaneena siitä, että hänelle oli tehty hirvittävää vääryyttä, mutta terapeutti ei ajatellut, mitä Rosa tarvitsi, vaikka Rosa oli ääneen lausunut tarpeensa jo arviointikerroilla. Nyt Rosa koki huutavansa apua kuurolta ihmiseltä, levittävänsä esiin sielunmaisemaansa sokealle ja hän koki hukkuvansa tuskaisaan taisteluun tulla nähdyksi, häviten sen.

Rosa syytti terapeuttia tämän tyylistä olla tunnustamatta asiakkaan kärsimystä tai persoonallisuutta. Mieheltä ei saanut mitään, ei yhtään mitään, Rosa tajusi. Hyvä terapeutti vahvistaisi, tukisi, antaisi tunnustusta, lausuisi ääneen, mitä näki ja kuuli, ottaisi osaa, tulisi puolitiehen vastaan, auttaisi, viitoittaisi tietä, rohkaisisi jatkamaan sekä antaisi paljon: sanoja osoitukseksi, että näki ja ymmärsi. Tämä mies, joka terapioi Rosaa jätti Rosan tarpomaan yksin, taittamaan koko pimeän taipaleen ilman rohkaisuja, apuja tai osanottoja. Rosa koki miehen riittämättömäksi, huonoksi terapeutiksi, sellaiseksi, joka jätti asiakkaansa aivan oman onnensa nojaan eikä tehnyt työtään, vaikka veloitti täydestä työstä.

Rosa tiesi kyllä, että psykoanalyysin luonteeseen laskettiin kuuluvan juuri asiakkaan viha analyytikkoa kohtaan. Rosa ei vain ollut vielä valmis myöntämään, ettei psykoanalyysi sopinut hänelle. Hän tajusi, että psykoanalyysi oli riittämätön ja huono. Oikea, hyvä terapeutti olisi jotakin, mitä kuntoutusohjaaja oli ollut: keskusteleva, välitön, rohkeasti oma itsensä, hänellä oli mielipiteitä, periaatteita, kyky asettua kärsivän rinnalle ja ihmisenä älyllisesti vertaisena pitävä. Rosa tajusi, että mikäli hän jokaikinen kerta lähtisi terapeutin luota kokien jääneensä kaikkea sitä vaille, mitä hän tarvitsi, syvästi janosi, mitä oli ääneen kertonut kaipaavansa, hän ei kestäisi sitä tuskaa. 

Eniten Rosa odotti terapeutilta sitä, että hän kokisi tuskansa tulevan nähdyksi. Sellainen kokemus oli hoitava, rauhoittava, tasapainottava, tervehdyttävä ja vahvistava. Rosa ei ollut koskaan joutunut pettymään kuntoutusohjaajaansa. Vaikka hän olisi itkenyt 45 minuuttia istunnon ajan, hän oli lähtenyt rauhoittuneena kokien saaneensa kaiken, mitä tarvitsi selvitäkseen taas yhden viikon. Rosa tiesi tarkalleen, mitä tarvitsi, mikä vahvisti häntä, mikä toimi hänen kohdallaan. Hän tiesi tunteen, mitä oli liihottaa onnellisena kuntoutusohjaajan viikoittaisen tapaamisen jälkeen, koska oli tullut nähdyksi. Terapeutti sen sijaan ei nähnyt. Hän vain teki työtään. Mutta hän ei nähnyt.

Rosa oli luullut terapian tuovan aivan uudenlaisen ilon pintaan. Hän oli kuvitellut, kuinka hän vahvistuneena nähdyksi tulemisesta olisi herännyt aivan uudenlaiseen kukoistukseen. Hän oli ajatellut vapautuvansa menneestä voiden niputtaa menneen elämänsä siistiksi pinoksi kauniiseen pahvilaatikkoon, jonka nostaisi käsiteltyjen asioiden hyllylle, joka oli nimeltään ”elämänkokemus.” Hän oli ollut ihastuksissaan terapiapäätöksestä. Hän oli uskonut elämänsä muuttuvan. Hän oli kuvitellut saavansa tukea. Mutta mitä hän oli saanut ensimmäisen kerran jälkeen: tuskallisen turhautumisen, kuin huutaisi yksin autiolla saarella hymynaamalle pallossa jääden vaille vastakaikua, kohtaamatta ihmistä, yksin tyhjyyteen huutamaan.

Rosa itki hetken, meni suihkuun ja pähkäili jonkinlaista suunnitelmaa. Eräs toinen terapeutti oli tarjonnut hänelle paikkaa. Sähköposteissaan mies oli antanut Rosalle vaikutelman keskustelevasta otteesta, reippaudesta, jonkinlaisesta voimasta ja tietynlaisesta tahtotilasta. Rosan teki hirveästi mieli ottaa mieheen yhteyttä. Hän odottaisi vaikka vuoden, laittaisi kipeät asiansa syrjään odotusajaksi, pääsisi parhaimmalle mahdolliselle terapeutille ja kokisi nautinnollisen kolme vuotta nähtynä, kuultuna sekä vahvistettuna. Hän luotti varmasti siihen, että kykenisi nauttimaan terapiasta ja niistä kolmesta vuodesta, jonka ajan terapia kestäisi, jos vain saisi oikeanlaisen ihmisen elämäänsä tuomaan valoa hänen pimeään salalokeroonsa, joka oli sullottu täyteen pelottavia asioita, tunteita ja tilanteita. Kun piinaavat hetket pikkuhiljaa poimisi salalokerosta valoon, elinvoima valtaisi alaa ja ilo alkaisi kuplia, mutta myönteinen tulos vaatisi aivan tietynlaisen ihmisen terapeutiksi.

Vaikka Rosa luotti arviointikykyynsä, hän ei tahtonut uskoa itseään, että joutuisi vaihtamaan terapeuttia. Hän ei tahtonut myöntää tappiotaan, että oli erehtynyt terapeutin suhteen. Hän tahtoi jatkaa huonoa terapiaa, joka tuotti tuskaa, alistuen riittämättömään, sillä hän ei tahtonut asettua poikkiteloin, olla vaikea, vaativa ja epäkohtelias. Mutta hän tiesi syvällä sisimmässään, ettei auttaisi mitään, miten ikinä hän koittaisi tälle vanhalle miehelle selittää, mitä tarvitsi, mikä oli terapiasuhteessa vialla. Terapeutti näkisi psykoanalyytikon silmälaseillaan, että kyse oli normaalista resistanssista, joka syntyi asiakkaan projisoidessa menneet kokemuksensa ihmisistä terapeuttiin. Rosan mielessä risteili epäilys siitä, että mies saattaisi olla oikeassa. Epäilys söi maata Rosan jalkojen alta, sumensi hänen kykynsä luottaa omiin arvioihinsa tainnuttaen Rosan omaa arviointikykyä ja saaden hänet taipumaan tunnustamaan jonkun toisen kuin itsensä totuutta itsestään.

Rosa kaipasi hullun lailla kuntoutusohjaajaansa. Hän ei ollut koskaan joutunut taipumaan mihinkään väärään määritelmään itsestään miellyttääkseen toista, tunnustaakseen, että tämän määritelmä hänestä itsestään oli oikeampi kuin hänen omansa. Hän oli ollut ohjaajan kanssa samaa mieltä keskustelivat he sitten moraalista, yhteiskunnasta yleensä tai Rosan persoonallisuudesta. Rosa tajusi kuinka paljon oli saanut kuntoutusohjaajalta, paljon enemmän kuin kuntoutujat yleensä, paljon enemmän kuin nykyinen terapeutti koskaan kykenisi hänelle antamaan.

Malla pyysi ulos, ja Rosa käytti koiran pienellä kävelyllä. Kävellessään hän tajusi, että kuntoutusohjaaja oli synnyttänyt hänessä uskon ihmiseen. Rosa ei aiemmin elämässään koskaan ollut kohdannut ketään, joka olisi sitoutunut häneen ja edustanut hyvyyttä. Vanhemmat olivat, mitä olivat: heiltä ei osannut odottaa apua, päinvastoin, heiltä saattoi odottaa vain pahaa. Kukaan sukulaisista ei osallistunut millään tavalla Rosan perheen elämään. Opettajat olivat olleet Rosan mielestä vilpittömästi töissä rahan tähden, yksikään ei ollut ollut viileän asiallista enempää ihminen, sydämellinen tai lämmin. Muita aikuisia Rosa ei ollut kohdannut elämänsä aikana eikä hänelle ollut koskaan syntynyt uskoa ihmiseen, hyvyyteen.

Postilaatikolla Rosa ojensi postit Mallalle, joka ylpeästi kantoi ne sisälle kotiin. Koira rakasti pieniä tehtäviä kuten roskien keräämistä lattialta, sukkien tuomista emännän käteen tai postin kantamista. Rosa istuutui takaisin koneelle ja tarkisti kirjailijasivunsa myyntiluvut. Ensimmäinen julkaisu oli ollut myynnissä kaksi kuukautta. ”Vihdoinkin”, Rosa totesi huokaisten helpotuksesta – ensimmäinen kirja oli maksanut itsensä takaisin, Rosan siihen investoimat rahat eivät olleet menneet hukkaan. Kaikki tulevat kuukaudet olisivat puhdasta voittoa. Ajatus oli niin onnellinen, että Rosaa alkoi jälleen itkettää. ”Köyhyys on kamala osa”, hän tiesi. Se satutti, se piinasi, masensi, häpäisi ja nöyryytti ihmistä, jonka ympärillä oli paheksuvia rikkaita ihmisiä, kuten Rosan perhe, varsinkin sisko. Rosa ajatteli jo muutaman kympin tai satasen voittoa kuussa extrana, joka toisi hieman ylellisyyttä hänen elämäänsä: ratsastustunteja, kahviloita, ravintoloita, ehkä parhaimmillaan lomamatkan.

Koska Rosa ei ollut nukkunut kunnolla kahteen yöhön, häntä itketti kahta kauheammin. Väsymys merkitsi hänelle nykyisin väsymyksen kyyneliä, mutta hän ei tahtonut mennä lepäämään. Hän ei tahtonut maata, sillä hän oli kymmenen vuoden kärsimyksen aikana maannut niin paljon, ettei hänen luontonsa enää antanut periksi maata. Hän oli onnellinen, että päivä oli saanut myönteisen käänteen. ”Mikään ei ole niin inhottavaa, kuin näyttää Leolle hapanta naamaa, kun hän tulee töistä väsyneenä kotiin”, Rosa ajatteli. Leo oli sanonut, ettei Rosan kyynelehtiminen ollut hänestä ilahduttavaa. Rosa ei voinut syyttää miestä ja tiesi, että sinä iltana hän jälleen itkisi.

Rosa ei tahtonut tehdä hätiköityjä päätöksiä terapian suhteen. Hän tiesi kyllä, että hänen oli pakko vaihtaa, koska oli kyse kolmesta vuodesta hänen elämästään, mutta hän ei tahtonut toimia heti, välittömästi. Hän tahtoi ensin keskustella Leon kanssa. Hän kaipasi tukea ratkaisulleen ja yhteisymmärrystä. Kaikki ihmiset tarvitsivat yhteisymmärrystä tärkeiden asioiden suhteen, toisia ihmisiä jakamaan kanssaan saman näkemyksen asioista. Rosa ei pitänyt tarvetta sairaana. Sairaana hän piti olosuhdetta, jos ihmisellä ei ollut ketään, kenen kanssa yhdistää näkemyksensä, jakaa asiansa ja saada tukea ratkaisuilleen. Ennen pakollista levolle menoa, Rosa tahtoi vielä kirjoittaa yhden ajatuksen, päätelmän: ”Kaksi ihmistä, jotka vaivautuvat keskustelemaan toistensa kanssa, ovat ihmisinä vertaisia, ihminen ihmiselle. Mutta terapeutti, joka ei heittäydy vertaiseksi, ihmiseksi ihmiselle, on vain terapeutti, hymynaama ilmapallossa.” 

klo 19.16

Rosa tuli kotiin ajelemasta. Leo oli tahtonut ajella ja pyytänyt Rosaa mukaansa. Kesken kaiken Rosa tahtoi kotiin. Hän selitti Leolle, että oli nukkunut huonosti ja kovin väsynyt. Rosa koki, ettei hänen kohdallaan kaikki ollut kunnossa. Epämääräinen huoli itsestä sai hänet kaipaamaan tietokoneelle, ajatustensa pariin. Kirjoittamisesta oli tullut hänelle riippuvuus. Rosa laittoi gospel-soittolistansa soimaan, tunsi paineen heti hellittävän, kun sai olla hetken yksin kotona. Leo jatkoi ajelua jätettyään Rosa kotiin.

Rosa tahtoi jotakin, mutta ei uskaltanut antaa itsensä tietää, mitä tahtoi. Sen sijaan, että hän uskaltaisi tietää, hänelle tuli tarve mahtailuun. Hän olisi tahtonut leikkiä oman maailmansa omistajaa, kuten psykoosissa oli tehnyt, polttaa tupakkaa sisällä ja tehdä juuri, miten lystää. Hän tahtoi polttaa samalla, kun kirjoitti. Ehkä hän tahtoi kostaa Leolle, ettei Leo sallinut hänen kyyneleitään. Ei mies ollut kieltänyt. Mies oli vain sanonut, ettei sellainen ole hänelle hääviä. Rosa antoi itsensä uskaltaa tietää. Hän oli kapinapäällä, koska mies oli sanonut niin. Häntä oli itkettänyt koko päivän ja hän oli kaivannut olkapäätä, jota vasten vuodattaa väsymyksensä kyynelinä.

Rosa meni terassille tupakalle. Hänen mielensä temppuili. Hän oli torunut Mallaa käyttäen sanaa, jota oli aina vihannut eikä koskaan itse käyttänyt sitä ennen. Hän oli sanonut Mallalle: ”Nyt riittää vouhottaminen.” Tupakalla Rosan mieli haki pakotietä pahasta olosta mieltäen itsensä pieneksi lapseksi. Kokemus oli hänestä samanaikaisesti rauhoittava ja tuomittava. Sanat ”nukkemorsian” ja ”lapsimorsian” nousivat hänen mieleensä. Rosan mieli oli aloittanut terapiaprosessin, vaikka Rosa ei ollut päättänyt tyytyä siihen mieheen terapeuttina, jonka luona oli edellisenä päivänä käynyt.

Rosan ollessa lenkillä Mallan kanssa Maija oli soittanut. Maija oli kertonut tulevansa noutamaan Rosan seuraavana päivänä. Rosa oli varoitellut ystäväänsä, ettei olisi parhaimmillaan tai hyvää seuraa. Hän toivoi pääsevänsä sopimuksestaan, mutta Maija ei tahtonut sopimuksen raukeavan. Rosa koki, ettei hänelle jäänyt vaihtoehtoa paeta sopimastaan tapaamisesta. Hän ei ollut hyvä luomaan ystävyyssuhteita. Hän ei ollut hyvä pitämään ystävyyssuhteita. Hän ei ollut hyvä ystävänä. Hän koki helposti itsensä toiselle tai toisen itselleen rasitteena. Hän oli päässyt Maijan kanssa joinakin iltoina syvälle, nautinnolliseen keskusteluun, jossa molemmat keskustelivat ja ystävyys oli täten vastavuoroista. Toisinaan hän oli ollut Maijalle terapeutti kuunnellen naisen monologia. Nyt olisi Maijan testauksen vuoro: kestäisikö hän Rosan ruikutusta.

Rosan ruikutusolo ei helpottanut, vaikka sanoja ilmestyi näytölle. Hän koki, että oli menettänyt uskon itseensä. Hänen itsevarmuutensa, joka perustui raadolliseen analyysin kaikesta, itsestä, maailmasta, oli kadonnut. Oivaltamisenkyky oli poissa, ajatukset takkusivat, sylttäsivät mielen ollessa kykenemätön näkemään selvään, mistä oli kyse, mistä kaikki johtui. Leo oli torjunut hänen kyyneleensä. Oliko siinä kaikki? Osuiko hän oikeaan? Oliko hän pakotettu näyttämään huoletonta ilonaamaa Leolle? Rosa tahtoi tulla näkyväksi myös apeana ja tuskaisena. Mies oli kyynelten ohella torjunut hänen ytimensä, hänen aidon itsensä. Kaikki tunteet ja tilanteet muuttuivat niin tiuhaan, ettei ihme, että Rosa koki tarvetta analysoida niitä kirjoittamalla. ”Hyvä, että itse perässä pysyy”, hän huokasi.

Kun Rosa antoi itselleen luvan osua napakymppiin arvauksessa, mikä oli tuskallista, hän koki vahvistuvansa. Totuus asioista, vaikka oli kuinka tuskallinen tahansa, vahvisti häntä. Hän uskalsi ymmärtää ja tarttua härkää sarvista. Hän uskalsi kohdata todellisuuden. Hänen ei tarvinnut paeta itsesääliin, lapsimorsiuteen eikä tyytyä parisuhteessa puolinaiseen kumppanuuteen. Hän tahtoi tulla hyväksytyksi myös itkevänä ja surkeana. Hän oli vaativa persoona. Hän halusi ihmissuhteilta täydellisyyttä, tai ellei täydellisyyttä niin ainakin luvan kertoa, mikä suhteessa oli epätäydellistä ja mahdollisesti tuotti tuskaa.

Rosa kuunteli tuttua, rakasta hengellistä laulua:

”Golgatan veressä voima on.

Voima niin siunattu, verraton.

Pyhässä veressä Jeesuksen

voima on suuri ja ihmeellinen.”

Rosa tahtoi sukeltaa suureen armon mereen, Jeesuksen siipien suojiin. Hänen sielunsa huusi vastausta tuskaan. Sielu ja mieli saivat vastauksen sillä samalla sekunnilla, kun ne huusivat Jumalan puoleen. Luja luottamus turvalliseen huomiseen valtasi tietoisuuden. Luottamus Jumalaan oli Rosalle luottamusta tulevaisuuteen. ”Minusta huolehditaan, aina”, hän tiesi. Vaikka miehet olivat vaihtuneet, Jeesus pysyi ja usko kesti kaikissa käänteissä. Luottamus Jumalaan oli viime kädessä luottamusta siihen, että rajan takana oli joku vastassa, vaikka elontie olisikin yhtä tuskaa. Taivaskaipuu oli itsemurha-alttiille Rosalle tuttu ystävä. Se lohdutti häntä. Se kertoi hänelle, että lopulta hyvä voittaa.

”Totuus on puolellani”, Rosa mietti ymmärtäen sen tarkoittavan myös sitä, että Jeesus oli hänen puolellaan. Rosa oli kuolemanväsynyt, mutta hän tahtoi jatkaa kirjoittamista. Hän vaati itseään jaksamaan. Hän ei tahtonut luovuttaa, sillä vielä oli paljon kerrottavaa. Hän ei kyllä tarkalleen tiennyt, mitä, mutta hänestä tuntui siltä, ettei ollut sinä päivänä vielä tavoittanut kaikkea, mikä piti pukea sanoiksi. Hänen perheensä tai oikeussysteemi, mielisairaanhoito tai yhteiskunnan asenteet eivät olleet hänen puolellaan, mutta hän tiesi, että yksi oli – totuus. Koko maailma Leoa lukuun ottamatta oli häntä vastaan, mutta oman huoneensa rauhassa salaista päiväkirjaansa kirjoittaen hän koki olevansa kosketuksissa johonkin erityisen tärkeään, totuuteen.

Rosan sydän hakkasi ylimääräisiä lyöntejä, ja Rosa alkoi käsittää, miksi hän koki jonkin olevan vialla. Lääkärit, varsinkin psykiatrit tietäisivät, mitä tarkoittaa, jos skitsofreenikon sydän alkaa pompottaa. Se merkitsi sitä, että elimistö kävi mielen kanssa ylikierroksilla ja aivoja uhkasi psykoosi. Rosa oli ollut kymmeniä kertoja psykoosissa eikä hän osannut pelätä sitä enää. Viimeisimmät psykoosit olivat tulleet kuin kauan kaivattu ystävä lennättäen hänet omaan mielikuvitusmaailmaansa, seikkailuun, jossa hän oli tarinan sankari, selviytyjä, taistelija, totuudenpuolustaja, viimeinen maailmassa, ainutlaatuinen, erityisen arvokas.

Siksi Rosa oli nauttinut elokuvasta ”The Book of Eli.” Rosalla syvällä sisimmässään eli myytti, jonka hän oli imenyt Raamatusta lapsena, jonka mukaan viimeinen maailmassa, totuuden puolustaja, sankari oli jotakin suurta, jotakin, joka herätti eloon ihmisiä ja keräsi heidän ihailunsa. Psykoosi tuntui Rosasta joskus siltä, kuin heräisi eloon unesta, turtumuksesta ja käsittäisi yhtäkkiä merkityksiä, kokisi kaiken syvemmin, eläisi joka solullaan ja saisi kaiken kapasiteettinsa irti itsestään. Samanaikaisesti kun Rosa oli elänyt omaa harhaista seikkailuaan, hän oli tiennyt olevansa psykoosissa. Se oli skitsofreenikolle harvinaista, mutta sellaiset, jotka olivat olleet kymmeniä kertoja psykoosissa tiesivät, mistä on kyse. Samalla eli harhoissa, kun tajusi elävänsä harhoissa.

Rosa nautti kaikista suurista sankaritarinoista. Hän rakasti ”Braveheart”-elokuvaa, ”Matrixia”, ”Spirit of Stallionia”, ”Gladiaattoria” ja monia muita, joiden nimiä hän ei muistanut. Sankaruuden ydin oli siinä, että vääryys rehotti ja yksi uskalsi asettua sitä vastaan. Lähes neljän vuoden psykoosissa Rosa oli kokenut olevansa viimeinen lajistaan, joka taisteli vääryyttä vastaan. Toisaalta hän uskoi jättävänsä perinnön, joka herättäisi uusia sieluja vapauteen, taisteluun vapauden puolesta. Rosa ei ollut psykoosissa, vielä, ja hän koki olevansa jättämässä perintöä. Ei, että hän kuolisi lähiaikoina, vaan että toisetkin lapsena kaltoin kohdellut heräisivät unestaan huomaamaan, että totuus seisoi heidän rinnallaan, ja totuus tekisi heidät vapaiksi.

Rosan huone oli pimeä, hämärä oli laskeutunut eikä Leo ollut vielä palannut. Rosa kävi tupakalla ja palasi pimeään huoneeseen. Malla nukkui sängyllä. Rosa ihaili hetken maailman kauneinta koiraa ja palasi tietokoneelle. Hän oli aikonut mennä yhdeksältä nukkumaan. Kello oli varttia vaille yhdeksän. Rosa mietti, millaista olisi jälleen kerran vaipua psykoosiin. Tulisiko psykoosi vapauttajana vai vangitsijana? Riittäisikö Leon suoma lämpö ja turva rauhoittamaan Rosan ylikierroksille menneet aivot ja mielen? Tulisiko sinä iltana riita, kun Rosa mainitsisi kyyneltensä torjumisen? Tulisiko Rosa halatuksi, suljetuksi syliin, vai pettyisikö Leo itseensä, elämäänsä Rosan kanssa ja terapeuttina oloon?

Rosa laittoi ulkovalot ja eteisen valot päälle. Oman huoneensa hän jätti pimeäksi. Hänestä oli hyvä olla pimeässä. Hänen kotinsa, johon hän oli laskenut Leon kanssaan asumaan, oli hänen paratiisinsa. Sinne ei ollut tulemista halveksivalla ihmisellä. Siellä hän varjeli itseään maailman pahuudelta. Koti oli hänelle paras paikka maailmassa. Ellei Rosa olisi rakastanut kotiaan, hän olisi ollut hukassa, mutta aikoinaan ostaessaan itselleen asunnon asuntolainalla hän oli huolellisesti valinnut kauneimman tarjolla olevan yksiön kaupungista. Yksiö oli hänen kotinsa, ja Leon koti. Mutta Rosalle ei ollut itsestäänselvyys, että Leo viipyisi elämän ajan. Yksiö sen sijaan olisi pian maksettu ja iäti hänen, niin kauan, kuin hän eli. Rosa ei aikonut koskaan luopua omasta kolostaan, vaikka menisikin Leon kanssa naimisiin ja Leo ostaisi heille suuremman kodin.

Rosa sytytti valot myös vessaan ja käytävään. Hän kuunteli sydäntään, joka hakkasi hullun lailla. Hän ei tajunnut, miksi istui enää koneella, kun hänen kuului olla nukkumassa. Rosa käytti Mallan iltapisulla ja meni nukkumaan.

8. luku 26. 8. 2011  

Rosa nukkui pitkään heräten puoli kymmeneltä. Hän oli tyytyväinen, että yöunet olivat olleet normaalit. Hänellä oli uskomattoman raskas pää ja aivan kauhea tokkura. Tunnin selailtuaan nettiä ja juotuaan kahvia hän saattoi avata päiväkirjansa. Vertaistukifoorumilla oli tullut Rosan päiväkirjaan paljon rohkaisevia kommentteja hänen kertomaansa tarinaan. Rosa oli kirjoitellut samojen ihmisten kanssa kolme, neljä vuotta. Lähes tuhannen kirjoittajan joukosta hän oli oppinut tuntemaan muutaman kymmenen tavan kirjoittaa ja olla tukena toinen toiselle. Tuhannen joukkoon mahtui myös paljon sellaisia kirjoittajia, jotka pyrkivät satuttamaan ja vähättelemään toista kirjoittajaa.

Eräs kommentin jättäjistä kehotti Rosaa menemään seksuaalisesti hyväksikäytettyjen vertaistukiryhmään. Ryhmä oli tullut Rosan tietoisuuteen jo viisi vuotta aiemmin, mutta hän ei ollut koskaan ollut riittävän kypsä ottamaan sitä julkista askelta, että alkaisi ajatella itseään hyväksikäytettynä ja käsitellä sitä. Hän oli aina vältellyt aiheen ajattelemista, joskin hän pystyi myöntämään asian tapahtuneen, kuin selittääkseen toiselle ihmiselle, mikä hänessä oli vialla. Rosa oli saanut vähättelyä osakseen kertomansa perusteella. Esimerkiksi vertaistukifoorumilla joku oli saattanut kirjoittaa: ”Kuulepas tyttö, teepä näin ja ajattelepa noin ja jätä tuo hölynpöly ajattelusta pois”-tyyliin. Rosa oli totellut ja vaiennut jälleen moneksi vuodeksi. Live maailmassa hän oli kertonut vain muutamalle ihmiselle. Leolle, ja Leo oli uskonut häntä heti.

Rosaa hoitavasti lohdutti, että niin moni oli tahtonut jättää kommentin luettuaan hänen tarinansa. Hän tunsi ”Jailin”, ”Gravediggerin”, ”Ristokin”, ”Aikuisen lapsen”, ”Tuntiksen”, ”Kaihiksen” ja ”Anrikan” jo vuosien takaa, oli lukenut heidän päiväkirjojaan ja satunnaisesti kokenut saavansa heiltä ymmärrystä osakseen. Hän oli joskus hyvin pettynyt, että vertaistuki foorumilla oli olematonta, mutta nyt hän koki jälleen saaneensa syyn jatkaa kirjoittelua foorumilla. Hän kävi foorumilla lähes päivittäin ja oli ollut kausia, jolloin foorumi oli ollut hänen pääasiallinen tapansa kommunikoida toisten ihmisten kanssa. Hän oli kokenut nettifoorumin henkireiäkseen, tärkeäksi ellei jopa tärkeimmäksi osaksi elämäänsä.

Rosa koki itsensä hieman onnelliseksi. Hän koki päässeensä lähes perille, oppineensa elämisen taidot, saaneensa elämäänsä rakkauden suojan, päässeensä pahasta perheestä lähes täysin irti, saavuttaneensa aidon, oman tavan olla olemassa vapaana vanhemmiltaan sisäistyneestä tavasta ja ennen kaikkea, vertaistukifoorumilla hän oli oppinut kirjoittamaan. Hän oli kirjoittanut useita tunteja päivässä. Toisinaan hän oli kirjoittanut henkilökohtaista päiväkirjaansa vain omaksi ilokseen, toisinaan taas nettiin, julkisesti, joskin nimimerkillä. Hän oli löytänyt muutamia ystäviä: Maijan ja Armin. Armia hän ei ollut koskaan tavannut, mutta useiden vuosien puheluiden jälkeen Rosalle oli sisäistynyt kumppanuus naisen kanssa ja hän uskoi kumppanuuden kestävän koko elämän ajan. Armi oli aivan erityinen ihminen. Hänessä oli sekä jotain hirvittävää, jännittävää, mystistä että älykystä, toiveikasta, näkemyksellistä ja äärimmäisen voimakasta. Armi oli ollut ensimmäinen ihminen, joka luki Rosan ”Vaiennetun potilaan” ennen painoon menoa.

”Vaiennetussa potilaassa” Rosa oli tilittänyt paljon kipeää suhdettaan ystäväänsä Katariinaan. Katariina oli lakannut pitämästä yhteyttä Rosaan pian sen jälkeen, kun ”Vaiennettu potilas” oli ollut valmis. Loppukesästä Katariinan veljeltä oli tullut sähköposti, jossa mies oli kertonut siskonsa olevan hyvin heikossa kunnossa, painavan vain 36 kiloa ja olevan kykenemätön pitämään yhteyttä. Rosa oli lähettänyt Katariinalle tekstiviestejä kesän aikana, mutta nainen ei ollut vastannut yhteenkään. Rosan ystävyys Katariinan kanssa ei ollut ollut vapaaehtoista tai vastavuoroista. Rosa koki helpotusta, mutta myös huolta: miten Katariinan kävisi, kuolisiko hän, ottaisiko kukaan vastuuta hänen tuhoamisestaan, oliko Rosa osaltaan vastuussa, ettei Katariina enää jaksanut taistella elämän puolesta?

Rosa kävi tupakalla ja ajatteli, että hänestä oli mukavaa mennä Maijan luokse. Edellisen päivän helvetillisyys oli hyvillä yöunilla vaihtunut elämänuskoon ja haluun elää. Illalla Leo oli vakuuttanut Rosan siitä, että nainen sai olla itkuinen. Mies oli selvästi pahoillaan sanomastaan kiellosta, että Rosan kyyneleet eivät olleet tervetulleita. Aamulla herätyskellon soitua mies oli vetänyt Rosan peittonsa alle ja lausunut hellittelysanoja osoittaen, että välitti ja edelleen nautti suhteesta. Rosa ei ollut kertonut pelostaan, että psykoosi uhkasi häntä. Hän tahtoi seurata tilannettaan eikä pelotella miestä turhalla. Mies tiesi Rosan kertoman mukaan, että mikäli Rosa menisi psykoosiin, hänelle syntyisi oma mielikuvitusmaailma, joskin hän kykenisi olemaan ilmaisematta mitenkään sen olemassaoloa ja toimimaan arjessa aivan normaaliin tapaan.

Rosa katseli hetken ajan ulos ikkunasta. Yksi auringonkukka oli lopettanut kukkimisen ja alkanut lakastua. Rosan mieleen nousivat Raamatun sanat: ”Ihminen on kuin ruoho. Ihmisen kauneus kuin kedon kukka. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu.” Hän kaipasi ikiaikaista viisautta ja päätti selailla hetken aikaa hartaus- ja elämän viisaus-kirjojaan. Rosa luki Leo Tolstoin kokoamasta viisauksien kokoelmasta ajatelman:

”Elämässä on yksi tärkeä asia: pysyä nöyränä ja samalla taistella väsymättä valhetta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan.” – Marcus Aurelius

Sitaattikirjasta hän tahtoi poimia kirjaansa ajatelman:

”Nemo nascitur sapiens, sed fit.” – Seneca. Tarkoittaa, ettei kukaan synny viisaana, vaan viisaaksi tullaan.

Rosa päätyi tuijottamaan ulos ikkunasta. Hän mietti, mitä viisaus ja oikeudenmukaisuus mahtoivat hänelle tarkoittaa. Hän uskoi, että molemmat olivat jumalallisia attribuutteja, eli Jumalan ominaisuuksia. Ihmiseen nuo ominaisuudet siirtyivät, kun ihminen oli yhteydessä Jumalaan. Molemmat olivat suloista, makeaa hunajaa sielulle, kun niihin törmäsi maailmassa, jossakin erityisessä yksilössä, joka poikkesi massasta. Massasta, joka ei välittänyt noista arvoista tai ominaisuuksista tuon taivaallista. Nuo ominaisuudet tekivät ihmisestä jalon, erityisen, kuin jalokivi oli erityinen, harvinaisuus ja siksi arvokas tai hyvän, kuin suoraselkäinen, reilu ihminen oli hyvä ihminen. Noita sanoja ei useinkaan käytetty, sillä ihmiset välttelivät kokemasta itseään huonoiksi ihmisiksi ja noihin ominaisuuksiin pyrkiminen oli korvattu pyrkimyksellä ulkoiseen maineeseen, menestykseen ihmisenä, jota saatettiin mitata rahalla. Nuo sanat olivat niin sanottuja suuria sanoja, niillä itsensä kehuminen oli mitä tuomittavinta, paheksuttavinta ja halveksittavinta. Ihminen, joka itse piti itseään viisaana, oli massan mielestä houkka. Ja oliko niin, että ilman nöyryyttä, viisaus oli pelkkää ulkoa opittuja sananparsia, vailla tekoja tai viisauden toteutusta käytännössä.

Rosa tuijotteli jälleen ulos ikkunasta ja mietti. Oikeudenmukaisuus oli hänen mielestään sama asia kuin viisaus. Oikeudenmukaisuus ei nähnyt pelkkää seurausta, se näki myös syyn. Oikeudenmukaisuus eritteli selityksiä ja haki perimmäistä totuutta. Oikeudenmukaisuus ei selittänyt seurausta väärin, väärällä syyllä. Oikeudenmukaisuus ei tuominnut tukeutuen yleisiin mielipiteisiin ja asenteisiin. Oikeudenmukaisuus ei ollut rasisti. Oikeudenmukaisuus ei nimitellyt toista ihmistä hulluksi. Oikeudenmukaisuus ei sortunut helppoihin vastauksiin tai selitysmalleihin, kuten esimerkiksi: ”vain hullut täältä tahtovat kuolla pois.” Oikeudenmukaisuus ei taipunut valheen alle, ei kumartanut vääryyttä, julistanut armotonta tuomiota esimerkiksi kotimaassaan kidutetulle pakolaiselle, nähden hänessä yhteiskunnan ongelman ja rasitteen. Oikeudenmukaisuus tunnusti toisen ihmisen oikeuden elää, eikä koskaan puhunut kuten suomalaisten usein kuuli sanovan, että joku pitäisi viedä navetan taakse ja ampua.

Mitä nöyryys oli, se oli Rosasta paljon kinkkisempi selittää. Nöyryydestä oli alettu puhua, kun Jumala oli alkanut ilmaista itseään ihmisille. Silloin Jumalan lain alle taipuvaa ihmistä ylistettiin nöyräksi ihmiseksi. Nöyryys ja kuuliaisuus olivat siis sama asia. Jumala oli kaikkivaltias. Se oli yksin Jumalan ominaisuus. Suhteessa Jumalaan ihmisen oli oltava nöyrä. Kaikkivaltias ihminen oli diktaattori, kauhistus sekä kanssaihmisilleen, että varsinkin pyhien kirjoitusten mukaan Jumalalle. Ihminen, joka tavoitteli Jumalan kaikkivaltius-ominaisuutta, kadehti Jumalaa ja pyrki olemaan jumala toisille ihmisille, oli oikeudenmukaisuuden vastakohta – personoitunut vääryys. Vanhempi, joka ei itse taipunut oikeudenmukaisuuteen ja nöyryyteen saattoi pyrkiä hallitsemaan lasta vääryydellä diktaattorin elkein, rajoittamatta itseään mitenkään, alistumatta rajoituksiin lapsen rikkomisesta ja vahingoittamisesta. Kyse ei ollut hengellisestä todellisuudesta, vaan ilmiö oli myös psykologinen: ihminen oli sisäistänyt moraalin ja rajoitukset, jotka suojelivat elämää ja varjelivat kasvavaa sukupolvea.

Rosa oli käsittänyt lukemansa perusteella, että humanismi pyrki viisauteen, oikeudenmukaisuuteen ja nöyryyteen pyrkimättä kuitenkaan yhteyteen Jumalan kanssa. Humanismin mukaan ihminen kykeni olemaan inhimillinen, myötätuntoinen ja hyvä olematta kuitenkaan uskovainen. Rosa ei tahtonut lainkaan vähätellä humanisteja, heidän haluaan pysyttäytyä erossa Jumalasta ja tarjota maailmankuva, jossa Jumala ei toiminut tai vaikuttanut, mutta Rosa uskoi, että juuri vuosituhansia vaikuttanut kristillinen oppi oli synnyttänyt yhteiskunnan, jossa ystävällisyys sekä lähimmäisenrakkaus saattoivat synnyttää ideologian ihmisyydestä, jossa oli vallalla oikeudenmukaisuus.

Rosa ajatteli entisaikojen maailmaa, tietäen syvällä sisimmässään, miksi pelkäsi toisia ihmisiä. Entisaikojen maailmassa, jos joku oli ollut toisia suurempi, kauniimpi tai taitavampi, pienemmät ja huonommat ihmiset olivat kateudessaan tappaneet tämän erityisen ihmisen. Jumala oli puuttunut viimein ihmisten maailmaan ja säätänyt lait, ettei ketään saanut syyttä tappaa. Tällöin erityisen lahjakkaat ihmiset olivat saaneet rauhan elää ja kehittyä. He olivat alkaneet kehittää yhteiskuntaansa, levittää ympärilleen ystävällisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Hyvyys oli päässyt alulle, kun oikeudenmukainen Jumala oli antanut ihmisille lait, joihin kaikkien täytyi nöyrtyä – inhimillinen pahuus sai rajat. Horebin laki oli ensimmäinen säilynyt lakikokoelma. Se oli jumalolennon antama. Juutalaisuus perustui lakikokoelmalle. Juutalaisuuden piiriin syntyi Jeesus, joka antoi ihmiskunnalle myötätunnon lain.

Vaikka fariseukset tahtoivat kateudessaan tappaa Jeesuksen ja onnistuivat lahjomaan Juudaksen, oli jo Jeesuksen aikana vallalla lait, joiden mukaan kateudesta ei saisi ketään tappaa. Mutta aina, edes jumaluskossa oppineimmatkaan, ihmiset eivät kyenneet noudattamaan lakia. Rosa oli joskus uskaltautunut ajattelemaan pöyristyttävää selitysmallia, miksi hänen oli vaikea saada ystäviä. Hän ajatteli olevansa ihmisenä suurempi kuin tavalliset ihmiset. Hän ajatteli tavallisten ihmisten kadehtivat häntä. Rosa ei ollut koskaan uskaltanut kertoa kenellekään selitysmallista. Hän oli aina selittänyt, että ihmiset aistivat hänestä, että hän oli kasvanut kieroon ja se ahdisti ihmisiä. Todennäköisesti se piti paikkansa. Todennäköisesti hänen vaihtoehtoinen selitysmallinsa oli utopistista halua nähdä itsessään erityinen ihminen, muita suurempi, muita parempi.

Jos vaihtoehtoinen selitys olisi totuus ja Rosan aistimukset ihmisten kateellisesta murhanhimosta totta, myös hänen Jeesus-psykoosinsa selittyisi, sillä Jeesus oli ollut ihmiskunnan ihmisistä suurin ja hänet oli murhattu kateudesta. Rosa alitajuisesti saattoi tietää olevansa tavallisia ihmisiä suurempi ja samaisti itsensä Jeesukseen hyvin voimakkaasti. Mutta Rosan vaihtoehtoisessa selitysmallissa ei ollut järkeä, koska Rosa ei ollut erityisen oikeudenmukainen – hän antoi ystävänsä Katariinan tehdä kuolemaa vaivautumatta mitenkään tämän puolesta. Oikeudenmukaisuus oli aina myös tekoja, ei vain periaatteita, ei älyllistä suuruutta, vaan sydämen suuruutta: tunneympäristö, jonka ihminen loi ympärilleen, jossa toisten oli hyvä olla ja jossa ihmiset uskalsivat vapaasti oivaltaa omia ajatuksiaan olematta velvoitettu ajattelemaan toisen ehdottomalla tavalla, olemaan kumartamatta ja ihailematta muka suurta ihmistä. Suuri ihminen tuli ihailluksi, mutta ei sen tähden, että hän pakotti toisen ihailemaan itseään. Rosa ei ollut suuri, hänen vaihtoehtoinen selitysmallinsa oli siis väärä, utopiaa.

Rosalla oli ollut Jeesus-psykoosi, joka oli suuruusharha. Kuitenkin hän tiesi, että suuruus-hypoteesia luotettavampi selitysmalli hänen ihmispelolleen oli sisälleen sisäistynyt murhanhimoinen ihminen, jollaisena vanhemmat olivat näyttäytyneet pienelle Rosalle diktaattorikasvatustyylillään ja luomallaan ilottomalla sekä rakkaudettomalla tunneympäristöllään. Rosa palaili maan pinnalle ja kosketteli jaloillaan jälleen maankamaraa. Viisaudessa hän oli wanna-be-hyvä-ihminen, joka uskoi suuriin periaatteisiin, mutta ei kyennyt niitä mitenkään teoillaan osoittamaan todeksi omalla kohdallaan. Hän itse tunsi kateutta usein, eikä niinkään että toiset olisivat kadehtineet häntä. Psykoanalyytikko sanoisi, että Rosa projisoi oman murhanhimonsa ja kateutensa toisiin ihmisiin. Hän pelkäsi itsessään ominaisuuksiaan ja nuo pelottavat ominaisuudet näyttäytyivät toisten ihmisten ominaisuuksina. Rosan itsetuntemusmatka oli vasta aluillaan. ”Tuli, mitä tuli, sen kohtaan”, hän päätti jääden yhä odottamaan, että tosissaan pääsisi terapeutin avulla tutustumaan todelliseen itseensä ja raportoimaan löydöistään.

9. luku 27. 8. 2011   

Leo lähti iltapäiväajelulle, ja Rosa istuutui kirjoittamaan. Maija soitti hänelle kysyen, lähtisikö Rosa käymään loikkarilla. Rosa ei harrastanut loikkareita ja vastasi Maijalle, että hänellä oli suunnitelmissa lenkki Mallan kanssa, kunhan Leo palaisi ajelemasta ja sen jälkeen sauna. Rosa oli viihtynyt seitsemän tuntia Maijan luona edellisenä päivänä ja hän oli juonut aivan liikaa. Päivä oli ollut onnistunut. Maijalla oli piano, jota Rosa oli soittanut monta tuntia. Maija ja Rosa lauloivat vanhoja iskelmiä, ja välillä Maija soitti kauniita lauluja viululla. He olivat myös kilpailleet singstaria sekä pelanneet Tohtori terapeutti-peliä. Maija oli voittanut pelin ja singstarissa he olivat olleet yhtä ”hopeful” singstarin mukaan.

Rosa tajusi sisällänsä olevan aivan hiljaista ja tyyntä. Onni tuntui hänestä hyvältä eikä hän enää vierastanut itselleen uutta tunnetta. Onnessa oli vain yksi vika: kun hän ei ollut mistään tuohtunut, hän ei myöskään tuntenut mitään tarvetta tilittää, analysoida ja kirjoittaa. Rosa päättikin kirjoittaa sillä varauksella, että myöhemmin pyyhkisi kaikki sen päivän osalta kirjoittamansa pois. Rosa oli kirjoittanut runovihkoon yhden runon.

Hutera huone

Sisällä avaruutta,

hyvää tunnetta.

Joka päivä uutta,

välillä haikeutta.

Välillä tila avara.

Välillä vihan vankila.

Lämmin maankamara.

Pilvet yllä taivaalla.

Massassa näen vilahduksen,

jokin sinusta muistuttaa.

Tunne valtaa ihastuksen,

jotain hyvää sisälläni asustaa.

Ensimmäistä kertaa

viihdyn ihmisten joukossa.

Kun sinua kaikki muistuttaa,

vilahdus sinusta on toisissa.

Alan kotiutua

tähän uuteen tunteeseen.

Voin rentoutua,

yhdistän hyvyyttä ihmiseen.

Turvallisempi on maailma,

kun sillä kasvot sinun on.

Niin helppoa on haaveilla

kestävän korttitalon.

Mieleni hutera ei luhistukaan.

Alan uskoa mahdottomaan.

Kun siirtyy kasvosi maailmaan

eikä minua enää pelotakaan.

Vain nautin ja kehrään:

huteran korttitalon taiot

kestämään elämää.

Naimisiin kanssani aiot.

Olet ihmeinen,

saat aikaan onnen.

Kaikista ihmisistä,

minusta valitsit huoneen

rakkaudellesi asua,

huoneen huteran.

Se alkaa vahvistua,

rakkaus kun valon rauhoittavan

sytyttää huoneeseen,

huteraan majaan.

Synnyn sylissäsi uudelleen

olematta enää vajaa.

Koska Rosan mielessä ei liikahdellut ajatuksia, hän avasi ”Vuodenaikojen viisaus”-kirjan ja luki Leo Tolstoin ajatuksia sille päivälle.

”Ihmisen tärkein tutkimuskohde on hän itse, hänen oma henkinen olemuksensa.

Se, joka hallitsee kaikki tieteet, mutta ei tunne itseään, on säälittävä moukka. Se, joka ei tunne mitään muuta kuin oman henkisen itsensä, on täysin sivistynyt.”

Leo Tolstoi oli valinnut päivän mietelauseiden joukkoon kiinalaisen sananlaskun:

”Tie kunniaan kulkee läpi palatsien, tie onneen läpi markkinapaikan ja tie hyvyyteen läpi autiomaan.”

”Carpe diem”-kirjasta hän löysi aiheeseen sopivan sitaatin.

”Potentissimus est qui se habet in potestate”, eli ”vahvin on se, joka hallitsee itsensä.”

Rosa mietti autiomaa-sananlaskua. Hän oli tavallaan elänyt autiomaa-jakson, kun oli ollut psykoosissa ja eristänyt itsensä muista ihmisistä. Mutta silloin hän ei ollut kyennyt hallitsemaan itseään eikä se ollut tehnyt hänestä hyvää ihmistä. Eristäytymisessä oli se hyvä puoli, etteivät toiset ihmiset silloin satuttaneet, mutta se huono, että psykologinen syntymä vaati kätilön tapahtuaakseen, eikä autiomaa-kausi synnyttänyt minuutta, vaikka suojasikin loukkauksilta minuutta kohtaan. Rosan tapauksessa kiinalainen viisaus ei pitänyt paikkaansa, mutta Rosa oli yksi ihminen miljardien joukossa ja sananlasku saattaisi pitää paikkansa hyvin monen toisen ihmisen elämässä.

Rosa tyydytti nälkänsä kasvispihveillä, joi lasin maitoa ja poltti tupakan. Hän tunsi surumielisen tunteen ajatellessaan, kuinka harvoilla ihmisillä on mahdollisuus saada rakkautta osakseen, että psykologisesti syntyisi siksi ihmiseksi, kuka oikeasti oli. Rosan mielestä niin monet ihmiset vain suorittivat sitä roolia, johon heidät oli pakotettu miellyttääkseen vanhempiaan ja yhteiskuntaa. Oli olemassa vanhempia, jotka kasvattivat lapsensa rakkaudella ja tulokset olivat täysipainoinen ihmisyys, kyky nauttia työstä, vapautunut persoonallisuus ja ystävällinen asenne itseään sekä toisia ihmisiä kohtaan. Mutta suurin osa ihmisistä suoritti elämää, olematta juurikaan tekemisissä aidon minänsä kanssa, eivätkä sellaiset ihmiset kyenneet synnyttämään lapsessaan vapautunutta, välitöntä ja aitoa minuutta, vaan he sulloivat lapsensa siihen samaan ihmisen muottiin, johon heidät oli sullottu lapsena. Tunteilleen ja aidolle minuudelleen vieraat ihmiset valitsivat puolisokseen toisen yhtä pinnallisen ihmisen. Syvälliseen kohtaamiseen he eivät kyenneet, eivätkä myöskään kyenneet opettamaan lapsilleen elämisentaitoja, joilla täysipainoinen ihmisyys toteutuisi.

Rosa ei jaksanut uskoa, että saavuttaisi elämänsä aikana täysipainoista ihmisyyttä. Tunnelukkotesti osoitti, kuinka pahoja ongelmia hänellä oli. Myös vierailu Stockmanin ruokaosastolla oli näyttänyt hänelle selvästi, kuinka vaikea hänen oli hengittää rikkaiden ihmisten keskellä. Hän kadehtien vihasi ja ahdistui omasta vihastaan. Hän uskoi lopunelämänsä ajan pitäytyvän yksinkertaisessa elämässä välttäen paikkoja, joissa rikkaat ihmiset kävivät, välttäen siten kokemasta kateutta ja vihaa. Hän näki rikkaudessa itsekkyyden, koska oli itse anelijan osassa. Hän näki menestyksessä sortajan, koska kuvitteli siskonsa sisäisenä skeemanaan, että menestys perustui siihen, että hänellä oli paha olla. Hän ei jaksanut millään uskoa, että tapahtuisi niin suurta muutosta, että lakkaisi kokemasta itseään sorretuksi rikkaiden ihmisten keskellä.

Rosa ei uskonut täysipainoiseen ihmisyyteen omalla kohdallaan myös toisesta syystä. Hän ei jaksanut olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka muistuttivat hänestä itsestään vanhempiensa armoilla lapsena. Rosa oli tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, mutta se oli hänelle hyvin vaikeaa. Eräs nainen oli äärimmäisen hätäinen, levoton, elehti rauhattomasti, puheli hätääntyneesti, teki hätiköityjä johtopäätöksiä ja oli kykenemätön ymmärtämään hänelle puhuttua kysellen yhä uudelleen ja uudelleen puhujalta, mitä tämä tarkoitti. Rosaa ärsytti suunnattomasti naisen hätääntyneisyys. Hän näki naisen sisällä juuri sellaisen tunnemaailman, jossa hän itse oli kasvanut lapsuudenkodissaan sekä isovanhempiensa luona.

Kolmas syy, ettei Rosa uskonut täydelliseen parantumiseen, oli kokemus, että ihmiset olivat uhkaavia, väkivaltaisia henkisesti tai jopa murhanhimoisia. Hätääntyneessä naisessa hän ei pelännyt olevan mitään arvaamattomuutta tai aggressiivista. Päinvastoin nainen oli täydellinen kohde, johon kuka tahansa saattoi purkaa oman aggressiivisuutensa, joka ei kyennyt pitämään puoliaan tai asettumaan vastaan. Rosa koki maailman olevan pullollaan ilkeitä ihmisiä, joiden oli tarve kyykyttää heikkoja. Rosa itse törmäsi kyykyttäjä-ominaisuuteen itsessään tuon kuvailemansa naisen kanssa. Häntä mietitytti, oliko kyykyttäjä-vietti aina seurausta lapsuuden kaltoin kohtelusta, siitä, että ihminen oli tullut sysätyksi syrjään hätäisenä ja heikkona. Aikuisena oli tarve kostaa, jos näki jonkun ihmisen muistuttavan sellaisesta, mistä itse oli lapsena tullut halveksituksi.

Rosa uskalsi väittää, että suurin osa ihmisistä oli kykenemätön kohtaamaan hätääntyneisyyttä toisessa ihmisessä, koska heitä ei ollut lapsena hoidettu hätääntyneenä, autettu keskustelemalla, paneutumalla ongelmaan, vaan heidät oli sysätty yksinäisyyteen, hylätty, ohitettu ja jätetty selviämään yksin. Siksi mielenterveyskuntoutujia inhottiin. Siksi, koska he nostivat pintaan inhottavan tunteen omasta hylätyksi tulemisesta ja se sai ihmiset kävelemään kärsivän ihmisen ohi, hylkäämään tämän. Ihmiset kulkivat kursseilla, jotta oppisivat olemaan hetkessä läsnä. Mindfullness oli uusi muotiliike. Ihmiset eivät kyenneet pysähtymään ja olemaan itselleen läsnä, koska ne olivat elämäntaitoja, joita heihin ei ollut siirretty olemalla heille todella läsnä. Siksi ihmiset eivät myöskään kyenneet olemaan toisilleen läsnä, vaan elämä oli pelkkää pinnallista suorittamista.

Rosan sisko ei koskaan halunnut olla hänen kanssaan tekemisissä. Sisko ei ollut vieraillut sairaalassa hänen luonaan, eikä mitenkään osoittanut haluavansa olla tukena toipumisprosessissa. Rosa tiesi avuttomuutensa ahdistavan siskoaan. Sisko ahdistui silmin nähden pelkästä Rosan näkemisestä. Joskus ahdistus tuli ilmi suorana vihana, kun sisko raivostui Rosan yrittäessä pitää puoliaan, joskus halventavina kommentteina, kuinka heidän äitinsä tai kenenkään ei tulisi antaa Rosalle taloudellista tukea. Siskon suhtautuminen oli Rosalle hyvin kipeä asia, mutta hän ei uskonut siskonsa koskaan muuttuvan. Hän nosti siskossaan niin tuskallisia tunteita pintaan, ettei sisko kyennyt kunnolla hallitsemaan itseään. Eikä sisko kyennyt olemaan läsnä toisille ihmisille.

Elämäntaidot olivat Rosan mielestä se juttu, josta kannatti puhua ja kehitellä eteenpäin. Läsnä olemisen-taito, hätääntyneisyyden ja avuttomuuden sietäminen itsessään, lapsessaan ja toisissa ihmisissä. Sisäinen dialogi, jolla sai selville omat aidot tunteensa ja sallivuus kaikenlaisille tunteille. Monipuolisen elämän taito, johon kuului leikki, liikunta, työ, rakkaus ja rentoutuminen. Keskustelun taito, johon liittyi avoimuus, rehellisyys ja uskallus tuoda esiin omat mielipiteensä. Elämäntaitoja oli varmasti muitakin, mutta Rosa ei tavoittanut järjellään enempää. Elämäntaidot siirtyivät sukupolvelta toiselle ja ilman niitä ei lapsi kehittynyt onnelliseksi ihmiseksi. Ihminen saattoi oppia elämäntaidot milloin tahansa, eikä nuoruudessa sulkeutunut kyky kehittyä ihmisenä. Koskaan ei ollut liian myöhäistä. 

10. luku 28. 8. 2011   

Kun Leo lähti sunnuntaiajelulle, Rosa istuutui kirjoittamaan. Kävelyllä heitä vastaan oli tullut Rosan entinen luokkakaveri yliopistosta, juuri hän, jolta Rosa oli käynyt sairaalasta päästyään kysymässä, voisiko nainen auttaa häntä vaikeassa elämäntilanteessa tapaamalla häntä silloin tällöin. Nainen ei kuitenkaan koskaan tarjonnut apuaan, vaikkakaan ei ollut tyrmännyt Rosan ehdotusta vasten kasvoja. Rosa oli kuultuaan, että luokkakaverit säännöllisesti tapasivat kutsumatta häntä mukaan, poistanut kaikki vanhat luokkakaverit facebookistaan. Hänelle oli tullut katkeruus heitä kohtaan ja tunne nousi pintaan nähtyään kävelyllä tämän yhden heistä.

Rosan katkeruudessa ei ollut hänelle mitään epäselvää. Hänestä tunne oli aivan normaali reaktio siihen, etteivät ihmiset välittäneet lainkaan, mutta puhuivat selän takana. Katkeruuteen oli olemassa vastalääkkeitä, joista yksi oli oman mielekkään elämän ylläpito ja toteutus. Jos katkeruudelle antaisi vallan, se johtaisi masennukseen, Rosa tiesi, mutta kun keskittyi omiin juttuihinsa, joista sai nautinnon, jätti maailman ihmiset vähemmälle huomiolle eikä antanut katkeruuden tunteelle niin paljon tilaa elämässään. Vanhoilla luokkakavereilla oli jokaisen ihmisen oikeus valita kenen kanssa olivat tekemisissä, eikä Rosa voinut taistella tuota oikeutta vastaan. Vaikka häntä satutti, ettei hän kelvannut heille ihmisenä, hän myös tiedosti, etteivät hekään olleet miellyttäneet häntä ihmisinä.

Rosan äiti oli käynyt syömässä Rosan ja Leon luona. Annika oli viipynyt puolitoista tuntia. Hän oli sairaslomalla töistä, tyytyväinen lepopäiviinsä ja helpolla päällä. Väsyneenä hän oli kärsimätön ja vihainen. Silloin Rosalla tuli aina paha olo hänen seurassaan, niin paha olo, että Rosaa itseäkin harmitti, kuinka säikky ja suojaton hän oli suhteessa äitiinsä. Rosa oli aamulla saanut luututtua ja siivottua asunnon, ja sunnuntai oli sujunut ongelmitta tai suuremmitta haasteitta. Rosa oli taas tyynen asiaton, mutta päätti koittaa onneaan, jos jokin saisi hänen sisimpänsä pulppuamaan tekstiä.

Rosa ja Leo olivat käyneet jälleen vuokraamassa kolme elokuvaa sunnuntaitarjouksesta kolme kahden hinnalla. Rosa oli ostanut viisi salmiakkikarkkia ja kaksi suklaakarkkia. Häntä nauratti, kuinka nautinnot voivat kirjaimellisesti olla pieniä nautintoja. Viisi salmiakkikarkkia tekivät hänet onnelliseksi, saipahan hän vähän maistaa ihanaa, pehmeää salmiakkia. Päivä oli hellepäivä, vaikka oli elokuun viimeisistä päivistä kyse. Ulkomittari näytti lähes kolmeakymmentä, ja Rosa siemaili kylmää mehua, jossa oli jääpaloja. Illaksi oli luvattu ukkosta, ja Rosa odotti, että pääsisi näkemään salamoita. Hän oli aina ollut ukkoslapsi, joka lumoutui ukkosesta ja palvoi villiä luonnonvoimaa, jossa kyti tuhovoima. Hän oli lapsena tanssinut pihalla villejä ukkostansseja salamoiden lyödessä eikä koskaan ollut oppinut pelkäämään ilmiötä.

Rosan sisällä piilivät samat voimat, mitkä hän näki luonnossa ukkosen ollessa päällä. Hän oli kerran nähnyt unen, jossa hänen toteemieläimensä oli suuri hevonen, jota nimitettiin tuhoksi. Unen muistettuaan hän oli myöntänyt itselleen, että uni piti paikkansa: hänessä kyti outo voima, joka tahtoi raastaa maan tasalle ihmisten rakentamat vääryyden rakennelmat. Hän tahtoi raivata tilaa paremmalle maailmalle ja uskoi, että ilman henkistä vallankumousta, ihmisten typeryyden kuvailemista ja heidän loukkaamista, ei uusi, parempi maailma alkaisi versoa. Vallankumoukseen kuului, että kaikki, jotka oli sidottu mitättömyyteen nöyryyttämällä ja nujertamalla, uskaltaisivat alkaa ajatella pahaa alistajistaan, tuntea vihansa ja antaa vihan nostaa heidät vertaisuuteen tuhoajiensa kanssa. Hän ei tahtonut kostaa, tai että kukaan lähtisi kostontielle. Hän tahtoi vain nähdä, kuinka mitättömyyteen vangitut löytäisivät voiman nousta seisomaan ja uhmata vanginvartijoitaan.

Rosa oli jauhanut oikeutuksesta omiin tunteisiin, myöskin vihaan, paljon ensimmäisessä kirjassaan. Hän ei tahtonut lähteä vauhkoamaan uudelleen ihmisen alistamisesta tunteettomuuteen, kielteisten tunteiden leimaamisesta sairaiksi tai uskalluksen löytämisestä täyteen ihmisyyteen. Hän kävi tupakalla, katseli ikkunasta heijastustaan ja mietti, mistä sitten kirjoittaa. Hänellä oli aiheita, joita hän tahtoi käsitellä. Yksi oli koulun toteuttama henkinen raiskaus, kun lapsi pakotettiin suorittamaan oppimista, vaikka lapsi olisi tarvinnut apua elämänsä hahmottamiseen, tunteidensa ymmärtämiseen ja kohdatuksi tulemiseen. Rosan mielestä koulu riisti lasta aidosta ihmisyydestä ja opetti lapsen mukautumaan aikuisten vaatimuksiin, joihin kuului itsensä hylkääminen toissijaisena. Koulu opetti, että suoritukset olivat ensisijaisia ja lapsen tarpeet toissijaisia. Harvalla opettajalla oli tahtoa tai kykyä kohdata lapsi hänen tarpeineen tulla nähdyksi, silloin varsinkin, kun lapsen oli paha olla.

Rosa tiesi kokemuksesta, millaista vihaa lapsi ja nuori voi tuntea koulua kohtaan. Hän oli itse teoretisoinut oman vihansa syyksi sen, että hänet pakotettiin suorittamaan. Hän ei ollut saanut kokea minkäänlaista kohtaamista kouluaikanaan. Opettajia ei ollut pätkääkään kiinnostanut oppilaiden elämä tai pärjääminen. Kaikki oli oppimista, opettamista ja suorittamista. Kun Rosan sisällä oli paha olo, koulu oli vihoviimeinen paikka, jossa hän tahtoi käydä. Kuitenkin hänet pakotettiin käymään koulussa. Hän lintsasi niin paljon, kuin suinkin kykeni, vaan Annika saattoi kesken koulupäivän tulla kotiin katsomaan, oliko hän koulussa ja mikäli Annika löysi Rosan kotoa, hän vei tyttärensä kouluun kesken päivän. Opettajat olivat Rosan mielestä onttoja ihmisiä, jotka piiloutuivat opetussuunnitelmien taakse. He eivät olleet todellisia persoonia, vaan koneita.

Rosan kävi sääliksi tämän päivän nuoria. Kouluampujien jälkeen opettajat syynäsivät oppilaitaan etsien mahdollista vihamielisyyttä koulua kohtaan. Opettajien persettä täytyi siis nuolla entistä enemmän, mitä enemmän sisällä oli vihaa. Naurettavien pellejen, jotka eivät kyenneet todella olemaan aitoja ihmisiä, edessä kumarteleminen ja heidän totteleminen, oli varmasti tänä päivänä vielä tuskallisempaa, kuin oli ollut hänen aikanaan. Nuo pellet olivat käyneet koulun saada asettua käskijän asemaan. Heillä oli titteli, jonka varassa he sinnittelivät uskoen omaan paremmuuteensa. Rosalla oli hirveitä kokemuksia opettajista siviilissä. Hän oli pummannut kerran kyydin kolmelta yläasteen opettajalta ollessaan viidentoista ja kuunnellut neljä tuntia, kuinka he haukkuivat oppilaitaan ja työtään. Jos Rosa olisi opettaja, kirjat ja oppiminen olisivat toissijaisia ja keskustelu ensisijaista. Mutta Rosa ei uskonut koskaan saavansa kemian opintojaan päätökseen.

Leo tuli kotiin, ja Rosa meni miehen kanssa tupakalle. ”Puolet tarinasta vielä kirjoittamatta”, Rosa sanoi miehelle ja palasi kirjoittamaan. Rosa ei ollut ollut työntekijänä, mutta hän oli tarkkaillut työyhteisöjä. Hän oli ollut koulussa oppilaana, mielisairaalassa potilaana ja yliopistossa opiskelijana. Hän tajusi, mitä oli olla idealisti työyhteisössä, jossa suurin osa oli kyvyttömiä olemaan persoonia. Suurin osa ihmisistä oli koneita, ja idealisti, joka teki työtään kutsumuksella ja sydämen palolla koettiin uhkana, sillä hänen rinnallaan koneet olivat huonoja työntekijöitä. Siksi Rosa ei uskonut koulun koskaan muuttuvan. Idealisteja, jotka ehkä kykenisivät kohtaamaan lapset ja nuoret, kiusattiin työyhteisöissä, koska heidän rinnallaan koneet kokivat huonommuutta ja kateutta. Idealistit hiillostettiin pois työyhteisöistä. Vallankumous agentit, jotka kykenisivät pitämään yllä inhimillisempää kulttuuria ja ilmapiiriä, parantamaan maailmaa, kiusattiin väsyksiin, koska paremman maailman toteuttajat olivat kipeä muistutus siitä, mihin kone oli kykenemätön: rakkaus.

Rosa tiesi toisenkin syyn, miksi koulu ei koskaan tulisi muuttumaan. Hän tajusi yliopistossa, että yliopistoon pääsivät vain luokan priimukset, ne jotka sopeutuivat kaikkein parhaiten kouluun, suorittamiseen ja opettajien nuolemiseen. Kun luokan priimukset valmistuivat opettajiksi, he automaattisesti samaistuisivat kiltteihin oppilaisiin, kun taas henkisesti hylkäisivät ongelmaoppilaat. He pitivät itsensä kaltaisista koneista, jotka eivät asettaneet haasteita opetukseen. He jakoivat hymyjä ja myönteisiä tunteitaan suorittajille, lapsille sekä nuorille, jotka tulivat kouluun kylläisinä rakkaudesta, valmiina oppimaan, kotoaan varustettuna hyvällä mielellä ja kitkattomalla etenemisellä suorituksesta toiseen. Mutta mikäli lapsi ei kotoaan saanut hyvää tuulta siipiensä alle liihottaa suorituksesta toiseen, opettajien neuvot ja hymyt loppuivat. Ongelmaoppilas ei saanut myönteisyyttä osakseen. Hän sai kieltoja, käskyjä vaieta, paheksuvia silmäyksiä, kärsimättömyyttä ja jäätävää asiallisuutta, josta puuttui kuitenkin sydämellisyys.

Osa porukasta pettyi valtion virkamiehiin niin, että syrjäytyi valtiosta. Rosa oli yksi sellainen. Hän ei tahtonut käydä kumartelemassa asemaan päässeitä, tittelin saaneita. Opettaja edusti valtiota ja pettymys opettajiin oli pettymystä valtioon. Siksi esimerkiksi äänestäminen oli vastenmielistä osallistumista. Valtio, joka syrjäytti, paheksui, väheksyi ja mitätöi ei houkuttanut osallistumaan millään tavalla. Rosa ei ollut saanut mitään. Miksi hän panostaisi valtioon mitenkään? Päinvastoin, hän tahtoi ampua alas hymynaamailmapallot, jotka eivät piitanneet mistään paitsi, että itse pysyisivät korokkeella, josta kyykyttää toisia, oppilaita, potilaita, opiskelijoita.

Englannissa olivat alkaneet nuorisomellakat. Samaa odotettiin myös Suomeen. Rosalla ei ollut mitään mielipidettä asian suhteen. Ehkä hän koki, että parempi jotenkin uhmata, kuin täysin, totaalisesti alistua. ”Kutsu minua vaikka tuhoksi”, Rosa ajatteli ja sulki päiväkirjansa. Häntä ei pelottanut joutua suojelupoliisin listoille. Häntä ei huolettanut, miten ilmapallot pitäisivät häntä säälittävänä, epätoivoisena, naurettavan skitsofreenikkona, joka ei ollut saavuttanut mitään. Hän uskalsi sanoa mielipiteensä. Hän oli ylpeä itsestänsä. Hän toteutti uhmaa, mutta ei hajottanut enää paikkoja, kotiaan tai kenenkään toisen kotia. Hän toteutti itseään. Hän oli tuho.

11. luku 29. 8. 2011   

Rosa selasi ensimmäisen tunnin nettiä koettaen löytää uusia uutisia sairaudestaan. Sekä suomenkielisillä että englanninkielisillä tiedesivustoilla puhuttiin vain geeneistä, lääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista sekä aivokuvauksista. Turhautuneena löytöihinsä Rosa lakkasi etsimästä. Oli selvää, etteivät tieteentekijät tahtoneet ymmärtää kasvatuksen osuutta siihen, että aivot kehittyivät sairaaseen suuntaan. Rosan mielestä Antoine de Saint-Exupéryn lausahdus, että ”sydämellä näkee parhaiten”, oli osuva myös kuvaamaan sitä, millainen ihminen kykeni ymmärtämään skitsofreniaa ja millainen etsi sairauden syitä viasta geeneissä sairastuneiden kokemuksia vähätellen. Ollakseen uskottava tieteentekijä tutkija suuntasi tutkimuksensa geeneihin ja mukautui vallalla olevaan paradigmaan geenivirheistä kykenemättä näkemään sydämellään, missä inhimillinen hätä sai alkunsa, mikä suisti aivot terveestä kehityksestä sairaaseen. Tiede sulki silmänsä humaanilta yritykseltä ymmärtää ihmistä, käänsi totuuden ylösalaisin mitätöiden ihmisen ja hänen äärimmäisen hätänsä geenivirheeksi aivoissa.

Rosa uskoi lääketeollisuuden rahoittavan juuri geenivirhetutkimusta sekä aivokuvaustutkimusta. Rosan kolmen kuukauden lääkkeet maksoivat 1200 euroa. Summa oli hänen kahden kuukauden eläkkeensä. Rosa ei kestänyt ajatella köyhään maahan syntynyttä ihmistä, jonka valtion kansaneläkelaitos ei maksanut lääkkeitä. Ihminen piti itseään ja lajiaan hyvin kehittyneenä, palvoi älykkyyttään ja neuvokkuuttaan, mutta Rosan sisintä raastoi raivo, kun hän ajatteli, kuinka tunteettoman konemaisia ihmisiä olivat ja kuinka vähän heidän tietoisuutensa pääsi inhimillinen hätä. Tunteettoman konemaisia, niin että inhimillisellä hädällä ei ollut heille lainkaan tai oli hyvin vähän merkitystä, ja suurin osa konemaisista ihmisistä oli täysin haluttomia ymmärtämään tai auttamaan sellaista, joka oli heidän mielestään merkityksetöntä.

Ihmiset, jotka tähtäsivät kalliisiin seminaarikokouksiin, ajoivat rahaa säästelemättä takseilla, pukeutuivat kalliisiin merkkipukuihin ja asuivat kalliissa hotelleissa olivat kuin sokaistuneita omasta ja lajinsa huikeista saavutuksista. Kovan tieteen kannattaja ei kärsinyt puutetta mistään, paitsi kyvystä nähdä sydämellään. Siinä Leo Tolstoi oli Rosan mielestä aivan oikeassa, että sydämen sivistys oli kaiken a ja o, ilman sitä ihminen oli pelkkä moukka, huikentelevainen oman aseman tavoittelija.

Käytännössä kärsivän skitsofreenikon ja kovan tieteen kannattajan kohtaaminen oli kuin Rosan ja mielenterveyshoidon toimijan kohtaaminen mielenterveystoimistossa. Rosa näki moukan, joka ei kyennyt kohtaamaan ihmistä hänessä, vertaista ihmisenä. Mielenterveyshoidon suorittaja näki Rosan vastarinnan. Sulkien pois tietoisuudestaan oman moukkamaisuutensa työn toimittaja näki Rosassa skitsofrenian: sairaan tavan olla sopeutumatta yhteiskuntaan ja kyvyttömyyden kunnioittaa auktoriteetteja. Hoitaja, psykologi ja lääkäri näkivät hänessä aivosairauden, mutta eivät ihmistä, jolla oli menneisyys ja ihmisyys menneisyytensä seurauksista huolimatta.

”Potilas” tarkoitti auktoriteetin työn kohdetta, hoitotoimenpiteiden kohdetta tai tutkimuskohdetta. Potilaalla ei ollut muuta merkitystä hoitotyöntekijälle, kuin olla väline, johon työntekijä kohdisti työnsä, josta hän nosti itselleen palkan. Rosan kävi sääliksi kaikkia lääketieteellisiin tutkimuksiin uhrautuneita laboratoriorottia. Noissa tutkimuksissa äärimmillään riisuttiin sairas ihminen ihmisyydestä, kun korkea-arvoisa tutkija kohensi tulotasoaan käsittelemällä köyhää sairasta kuin nukkea, jolla leikkiessään hän koki olevansa korkea-arvoinen tutkija.

Maailmassa oli hirveää, räikeää vääryyttä, mutta ihmiset eivät puhuneet siitä tai halunneet ajatella sitä. Vääryydet olivat niin kammottavia, että jos joku kurja, kärsivä ihminen niistä puhui, kammottavassa valtakoneissa menestyjät yhteiskunnallisen etäisyyden turvin saattoivat vain viitata kintaalla, leimata sairaaksi tai paheksua kurjaa sopeutumattomana tai kateellisena. Ihmiskunta oli jakaantunut köyhiin ja rikkaisiin. Valtioiden sisällä oli erilaisia maailmoja. Rikkaiden maailmaan pääsi rahalla. Köyhien maailmaan rikas ei eksynyt. Jos rikas oli tekemisissä köyhän kanssa, köyhä oli aina toimien objekti, johon yhteiskunnalliseen asemaan syntynyt tai päässyt kohdisti valvonnan, hoidon tai kurinpitotoimenpiteet. Köyhä oli rikkaalle joko palvelija kaupan kassalla tai ravintolassa, tai hän oli rikkaalle ongelma. Suomessa oli syrjäytyneitä alle kolmikymppisiä pilvin pimein. He olivat rikkaiden ongelma, sillä he eivät tahtoneet osallistua yhteiskuntaan, jossa köyhät saivat nuolla rikkaitten persettä ja anella palkankorotusta, jota eivät kuitenkaan koskaan saaneet. Psykiatriassa määriteltiin ihmistä, joka ei suostunut tavalliseen ansiotyöhön sairaaksi. Niin sokea psykiatria oli, kykenemätön ymmärtämään ihmistä, että ottaisi yhteiskunnan ja sen vaikutukset mielenterveyteen huomioon selittäessään mielenterveyden häiriöitä.

Annika soitti Rosalle kahdeltatoista ja pyysi tytärtään syömään kanssaan. Annika oli edelleen saikulla. Autossa hän kertoi Rosalle, kuinka hänen oli ollut vaikea nousta ylös sinä aamuna. Rosa teki omat johtopäätöksensä, jonka mukaan yksinelävän äidin oli vaikea kestää yksinäisyyttään ja masennus saalisti häntä. Hän vastasi äidilleen, että kenties sairastelu ja liika nukkuminen olivat aiheuttaneet vaikeuden nousta sängystä. Annika ajoi kaupungin keskustassa sijaitsevaan lounasravintolaan. Rosa, joka ei ollut viitsinyt pukeutua siististi, marssi hihattomassa remppapaidassa ja halvimmissa farkuissaan töihin pukeutuneiden ihmisten joukkoon. He söivät juuri juttelematta, ja ruoan jälkeen Annika ehdotti, että he kävisivät katselemassa Rosan edellisenä päivänä mainitsemaa haluamaansa vihreää mattoa. Rosa oli edellisenä päivänä näyttänyt Annikalle Hobbyhallin esitettä, josta harkitsi tilaavansa uudet matot ja verhot.

Annika osti Rosalle kaksi mattoa alle neljälläkympillä ja kolme uutta tyynyä kympillä. Matkalla kotiin Rosan sisko, joka myös oli flunssan takia saikulla, soitti ja kysyi, oliko Rosalla vihreää tupakkaa. Sisko tuli käväisemään, viipyi kymmenen minuuttia, ja kun sisko sekä äiti lähtivät, Rosa alkoi levitellä uusia mattojaan lattiaan. Kohtaamisten aiheuttaman jännityksen lauetessa Rosa huudahteli sekopäisiä pakkolauseitaan, kaatoi itselleen tuopillisen maitoa ja meni tupakalle. Tupakka ja maito rauhoittivat häntä. Sekopäisyys ei tullut hänelle yllätyksenä – hän oli täysin tottunut pakko-oireisiinsa, jotka tulivat esiin vain harvoin. Sisälle tultuaan Rosa ihasteli uusia mattojaan, jotka olivat samanaikaisesti rauhoittavan hillittyjä että pirteän monisävyisiä. Malla oli käynyt kyljelleen makaamaan uudelle matolle, ja Rosa istuutui kirjoittamaan.

Rosan pohdiskelut olivat keskeytyneet eikä hän päässyt takaisin kirjoitusvireeseen. Hän ajatteli, milloin hänellä olisi riittävästi rahaa tilata design-verhot, joista hän oli pitkään unelmoinut. Annika oli ehdottanut, että tytär ostaisi lakanakangasta verhoiksi. Rosa ei tahtonut lakanoita verhoikseen. Rosa tahtoi kaunista, voimakasta, jännittävää ja taidokasta ikkunoihinsa. Hän tahtoi kotinsa olevan ilmeikäs, mutta seesteinen. Rosan kaikki huonekalut olivat kirpparilta: halpoja, vanhoja puutuoleja, jotka Rosa oli maalannut, pieni pyöreä pöytä suuren ikkunan edessä, jonka ääressä Rosa kirjoitti, kahden istuttava nahkasohva, piano, parisänky ja kirjahylly. Leolla oli oma nurkkaus yksiössä, jossa oli hänen tietokonepöytänsä ja seinällä pöydän yläpuolella Rosan kehystämä suuri kuva miehestä moottoripyörän selässä. Rosa oli hankkinut kuvan lahjaksi Leolle miehen omaan nurkkaukseen. Aiemmin siinä kohti asuntoa oli roikkunut krusifiksi. Rosa oli tahtonut suoda miehelle edes yhden ikioman nurkkauksen.

Rosa oli maalannut seinät hailakoilla sävyillä vaaleanpunaista ja vaaleanvihreää. Rosa rakasti sisustaa eikä malttanut odottaa, milloin heillä Leon kanssa olisi pieni omakotitalo. Rosa maalaisi joka huoneen eri värillä sekä ostaisi kauniita verhoja, pöytäliinoja ja mattoja. Leo oli oppinut tuntemaan Rosan lempisävyt ja nauroi, että voisi mennä ostamaan keittiön kaakelit ja varmasti osuisi valinnassaan oikeaan. Rosan lempisävyjä olivat lime, oliivinvihreä, lohenpunainen ja auringonkukankeltainen. Sillä hetkellä Rosan pyöreällä pöydällä oli pastellinsävyinen pöytäliina, jossa oli oranssia ja violettia. Hän rakasti värejä. Hän rakasti pastellivärejä, jotka olivat täyteläisiä ja syviä, mutta eivät liian kirkuvia. Koska Rosa tajusi, ettei pääsisi enää pohtimisvireeseen, hän luovutti siltä päivältä. Värit olivat ihan kivoja, mutta kokonaista lukua niistä ei kannattanut kirjoittaa.

Rosa käytti Mallan lenkillä, kävi suihkussa ja päätti omistaa hetken sisäisen maailmansa tutkimiselle runouden keinoin.

Inhorealismi

Inhorealismista kirjoitan,
eläen sitä joka päivä.
Kuvaan maailmaa,
jossa toivotaan,
että kaltaiseni katoaisivat,
kuvasta poistuisivat.

Syvällä sisällä tietoisuus,
tunne, ettei ole tervetullut.
Sinänsä se ei ole uus.
Niin tuntevat kaikki hullut.

Inhorealismi on vaativa laji.
Katsoa silmästä silmään.
Masennus on alati kannoilla.
Maailman lapset hukkuvat rannoilla.

Rallattelu on rauennut.
Maailma on raadellut.
Eikä muuta sanaa jää,
kuin "katkeruus" yksistään.>

Kukaan ei ketään rakasta

Katkeruus on naisen nimi.
Sydämensä tilalla hänellä on kivi.
Kipeää tekee hänelle joka rivi,
lukea, mikä on valhe, mikä tosi.

Ei koskaan tahdo enää,
olla se, joka almuista elää.
Ei koskaan enää tahdo kerjätä,
että saisi hetken tauon pelkäämisestä.

"Nämä kadut, massat ja maailma
ovat todellisuutta, eivät satua.
Niin kauan, kuin kuljen tätä katua,
en koskaan voi rakastua."

Ei ole naiselle muuta nimeä,
sisällään maailma on pimeä,
niin kuin on maailma ulkona,
jossa kukaan ei ketään rakasta.>

Musiikki

Jostakin kuulee laulun, soiton.
Kuvittelee siinä aamunkoiton.
Kaunis ääni lupaa ottaa
mukaansa hänet,
voiko se olla totta?

Sielunsa syvyydestä laulaja kertoo,
tuskista maailman. Nainen uskoo,
meren tuolla puolla on joku,
joka näkisi sisälleen tuskaan, johon ei totu.

Musiikki lievittää hetken aikaa.
Iltaan luo hentoista taikaa.
Nainen pimeässä keskittyy.
Tarkasti kuuntelee ja hätä lievittyy.>

Maailma silmänsä ummistaa

Pieneen huoneeseensa saapuu,
sängylle päistikkää kaatuu.
Nainen käpertyy sikiöasentoon.
Kuiskaa avaruudelle:
"Väsymyksen saanut oon.
Tahdon maailmalta piiloon."

Vielä ei tiedä, mitä on kuolla.
Aika on haavojansa nuolla.
Unelmoida apu on tuolla
meren tuolla puolla.

Maailma hiljalleen hänet syö.
Lohtu ei ole maailman työ.
Maailma kerää rahaa kirstuun.
Rakkaus on työ jonkun muun.

Minne menee nainen, sitä ei tiedä.
Mistä löytää voiman pysyä tiellä?
Maailmassa hän on ongelma vain.
Jonka ohi maailma kulkee silmät ummistain.>

Eikä pelastusta tarjoa kukaan

Nainen kulkee kadun vasenta laitaa.
Korkokengillään niin hyvin, kuin taitaa.
Ei vastaan tule tuttuja kasvoja lain.
Nainen tuntee suonissaan vapauden lain.

Voima kuljettaa naista vierasta.
Maailman kasvot ovat kasvottomat.
Kukaan kaupungissa ei näe häntä.
Sulje syliin suojaan ikävältä.

Vasenta laitaa, niin hyvin, kuin taitaa,
kohti pientä huonetta, jota kutsuu kodiksi.

Kasvottomat massat ja huutava kylmyys
asuu ytimessä jokaisen, ihmisyys.
Kukaan ei tahdo nähdä, kohdata.
Nainen ei voi enää anella.

Sydän kiveksi rinnassaan muuttunut on.
Eikä pelastusta tarjoa kukaan.

Rosa ei tuntenut tarvetta sensuroida epäuskoaan. Hänen sisälleen oli sisäistynyt maailma, jossa kaikki torjuivat hänet ja hänenkaltaisensa. Maailmankuva perustui kokemukseen, se ei siis voinut olla pelkkää sairasta kokemusta tai harhaa. Hän kuului siihen osaan maailmaan, jossa ei elämä ollut kuin satua vain. Eikä kukaan satumaailmasta tahtonut poiketa hänen maailmaansa, inhorealismiin. ”Paitsi ehkä Leo”, Rosa tunnusti. Leo oli saanut eväät elämään vanhemmiltaan, yllin kyllin syliä ja turvaa. Kahden kulttuurin yhteentörmäyksessä oli pahaenteistä pilveä onnen varjona, mutta Rosa ei tahtonut katsella niitä. Hän tahtoi uskoa, että kaikki menisi hyvin. Hän tahtoi luottaa miehen sanoihin, joilla mies kertoi nauttivansa illoistaan ja elämästään Rosan kanssa. Olihan Rosa kuitenkin mestari pitämään piilossa ei-tervetulleet tunteet epäuskosta ja katkeruudesta.

Rosa hieroi Leon kipeitä hartioita ja käsiä kymmenen minuuttia, levitti niille mobilat-rasvaa, palasi tietokoneelle ja vaihtoi soittolistaa tuskasta toiveikkaaseen, koska tahtoi muuttaa tunnemaailmaansa. Hänen ”satu”-soittolistaan oli pelkästään tunnelmallisen unelmoivia kappaleita kuin kaikuja paremmasta maailmasta. ”Somewhere over the Rainbow” oli laulu, jota hän oli aikoinaan laulanut paljon ja jota siksikin rakasti kovasti. ”Birds fly over the rainbow. Why then, oh, why can’t I”, oli lause, joka kuvasi hyvin hänen elämäänsä ja kaipuutaan jonnekin parempaan.

Rosa oli saanut vanhemmiltaan yllin kyllin tavaraa ja matkoja, mutta ei syliä ja turvaa. Leo taas ei ollut saanut rahaa, mutta kaiken, mitä elämässä pärjäämiseen tarvittiin. Rosa ei tahtonut kutsua häihinsä ketään suvustaan. Leo tahtoi kutsua kaikki. Rosan oli pitänyt totutella ajatukseen kauan aikaa, että häissä ei olisi edustettuna hänen suvustaan muuta kuin lähin perhe. Päivällä autossa hän oli ilmoittanut äidilleen tulevista häistä ja siitä, ettei kutsuisi ketään. Annika oli ollut pettynyt, mutta ei sanonut mitään. ”Vai et sinä aio kutsua ketään sukulaisista”, hän oli vain sanonut, ja Rosa oli vastannut: ”Miksi haluaisin?”

Rosa ei uskonut siskonsa kykenevän iloitsemaan hänen naimisiin menostaan. Rosa ei kyennyt kuvittelemaan, että sisko kykenisi iloitsemaan mistään hyvästä, mikä osui Rosaan, mutta ei häneen. Ajatus tuotti ikävän tunteen, kuin rakkauden siskoa kohtaan, kun se sai Rosan tajuamaan, miten elämä oli alun alkaen jakanut huonot kortit molempien käteen. Siskon ensimmäinen mies oli ollut väkivaltainen. Toinen mies ei koskaan tahtonut naimisiin. Prinsessahaave ei ollut toteutunut siskon kohdalla. Rosa kykeni yhä rakastamaan siskoaan äärettömällä tunteella, mutta hän ei tahtonut tuottaa itselleen tuskaa tietoisuudesta, ettei sisko ollut koskaan vastannut hänen palvontaansa. Päinvastoin lapsena, kuten Rosa oli tuhanteen kertaan jo kertonut sisko oli armotta pyrkinyt tekemään kaikkensa nujertaakseen ja satuttaakseen pikkusiskoaan. Niin paljon pahaa oli tapahtunut, ettei Rosa kyennyt uskomaan minkään perheessä koskaan korjaantuvan. Hän tahtoi vain suojella itseään lisä tuhoamiselta, ei pyrkiä mihinkään muuhun.

Rosa ja Leo kävivät tupakalla, ja Rosa kertoi Leolle ajatuksestaan, kuinka hän tunsi siskonsa niin hyvin, että voi sanoa tämän olevan kyvytön iloitsemaan Rosan onnesta. Kilpailu sisarten välillä oli ollut tuhoisa etenkin Rosalle, eikä Rosa nähnyt sille koskaan loppua. ”Jokainen tyttö ja nainen tahtoo prinsessapäivänsä, olisi ulkokuoreltaan kuinka kova tahansa”, Rosa selitti Leolle, joka oli selvästi ylpeä itsestään miehenä, joka oli kykenevä tarjoamaan rakkaalleen sen, mistä jokainen nainen eniten unelmoi. Malla oli terassin ovella vastassa suuri luu suussaan. Rosa palasi tietokoneelle, ja Leo meni sänkyyn katselemaan televisiota.

Rosa oli tajunnut, että onnelliseen parisuhteeseen kuului, että elämänkumppanit keskustelivat. Jos keskustelu loppuisi, parisuhde olisi henkisesti ohi. Sen kulissit ehkä olisivat jäljellä, mutta Rosa oli päättänyt senkin, ettei koskaan tahtoisi elää kulissiavioliitossa. Rosan kuulokkeista tulvi Mozartin 40. sinfonia. Vaikkei hän juuri välittänyt kuunnella klassista musiikkia, oli joillakin kappaleilla sija hänen sydämessään. Hän oli pienenä tyttönä ollut kiikutettu soittotunneille ja teoriatunneille, jossa opeteltiin ulkoa klassikoita ja sävellajeja. Opeista oli ollut hyötyä myöhemmin elämässä, vaikka aikanaan ne olivat olleet pakkopullaa, jota hän oli inhonnut.

Neiti kevät

Neiti kevät on mennyt

vieden hilpeät laulut mukanansa.

Hän hiljaa lähti,

jättäen jäähyväissoiton:

syksyn adagion,

jonka tahti on lento.

Neiti kevät jätti meidät

vieden valon mukanaan.

Kun rymistäen syöksyi hän,

me heräsimme ottamaan vastaan

kaiken, mitä hänellä oli tarjottavana:

karkelomieltä, hilpeää huojennusta,

tanssia, laulua ja juhlaa.

Neiti kevät tulee uudelleen,

mutta me saamme odottaa

kaivaten ja vaalien muistoa.

Pitkä pimeä talvi on matkattava

ilman läsnäoloaan ihanaa.

Ja kun hän palaa,

tuo hän jälleen kaiken ihanan takaisin.

Rosa päätti kuunnella vielä yhden kappaleen, ennen kuin sammuttaisi tietokoneen: ”Come what may” rakkaudelle ja intohimolle. Runojaan kirjoittaessa hänelle selvisi se, ettei hänen ytimensä ollut muuttunut, vaan sieltä pulppusi yhä epäuskoa ja hätää. ”Vuosi on lyhyt aika korjata 36-vuotta kestänyttä kurjuutta”, Rosa selitti itselleen. Hän kurkisti sisimpäänsä, mutta antoi kuitenkin nykyisyydelle mahdollisuuden. Sängyssä häntä odottivat Leo ja romanttinen draama dvd-soittimessa. Hän oli niin onnellinen elämästään, kuin uskoi ikinä voivansa olla. Eikä hän ollut mennyt psykoosiin. Eikä hän ollut vajonnut epätoivoon viikoiksi, vaikka insesti-asia olikin käväissyt pilaamassa hänen päiviään. Eikä mikään ollut mahdotonta, ei edes tervehtyminen.  

12. luku 30. 8. 2011 Paska maailma, paska perhe

Rosa heräsi, nousi ylös, avasi sähköpostin ja tunsi ärtymyksen tunteen. Oli syksyn ensimmäinen vertaistukiryhmäpäivä. Rosa oli ollut yhteydessä Kuntoutuskeskukseen, jossa oli pitänyt vertaistukiryhmää kaksi ja puoli vuotta ja kysellyt, saisiko hän hänelle luvatut bussiliput viime vuoden ajalta. Työntekijä oli ilmoittanut, ettei Rosa saisikaan bussilippuja. Rosa suuttui, ilmoitti, ettei ole oikein häntä kohtaan, ettei Kuntoutuskeskus pitänyt sopimuksestaan kiinni, johon työntekijä oli sähköpostilla vastannut, että ”jutellaan, kun tulet keskukseen.”

Rosa soitti potilasyhdistykseen, jolla oli omat tilat ja ryhmät. Hän selitti tilanteen, kuinka oli saman ryhmän kanssa kokoontunut jo kahden ja puolen vuoden ajan ja tahtoisi jatkaa ryhmän kanssa, mutta ei kuntoutuskeskuksessa. Potilasyhdistyksen työntekijä toivotti Rosan tervetulleeksi käymään yhdistyksen tiloissa ja mainitsi, että heillä ryhmien vetäjille annettiin bussiliput. Ei, että Rosa olisi kulkenut bussilla paljon ja tarvinnut lippuja, vaan kyse oli periaatteesta, ettei hänelle luvattuja lippuja ollut jälkikäteen oikein ottaa pois, jos Kuntoutuskeskus oli ne kerran etukäteen luvannut.

Rosa tunsi ärtymyksen lievittävän tehtyään päätöksen, ettei jatkaisi Kuntoutuskeskuksen vapaaehtoisena. Hän päätti olla lojaali itselleen, kunnioittaa itseään siinä määrin, ettei pakottaisi itseään jatkamaan tahon kanssa, joka ei häntä kunnioittanut. Rosa mietti, mitä palkallinen työntekijä kokisi, jos hänelle jälkikäteen ilmoitettaisiin, ettei menneeltä kuukaudelta tulisikaan palkkaa. Kuntoutuskeskuksen työntekijä ei ollut edes pahoitellut päätöstään olla antamatta bussilippuja, vaan vedonnut vain uusiin ohjeistuksiin ja neuvotteluihin muiden työntekijöiden kanssa.

Rosaa vaivasi toinenkin asia: seuraavan päivän kohtaaminen terapeutin kanssa. Hän aavisteli, ettei saisi miehestä tämän persoonaa esiin, eikä mies osoittaisi mitenkään ymmärtävänsä hänen kokemustaan, ettei mies ollut hänelle kuin ihminen ihmiselle. Rosaa turhautti jo valmiiksi terapeuttinaamarille puhuminen, kun ihminen naamarin alla ei ollut kohdattavissa. Tunne kertoi hänelle yhä selvemmin sen, ettei hän jaksaisi kolmea vuotta jokaviikkoista turhautumista ennen ja jälkeen terapiaistunnon. Kolme päivää viikosta menisivät pilalle, eikä se ollut terapian tarkoitus, vaan sen tarkoitus oli helpottaa elämää.

Rosa koki vastenmielisyyttä lähteä kotoaan Kuntoutuskeskukseen. Hän ei tahtonut hukata vähäisiä voimiaan siihen, että saisi kokea itsensä väheksytyksi ja petetyksi. Tällaisia kokemuksia oli elämän varrelta jo aivan liikaa, hän mietti tajuten, ettei uusi petetyksi tulemisen kokemus lievittyisi sormia napsauttamalla, tai vain vaihtamalla tahoa, jonka suojissa toimi vapaaehtoisena. Kokemus jättäisi lisää katkeruutta hänen sisimpäänsä maailmasta, jossa ihmiset toimivat väärin, jossa palkkatyöpaikan asemaan päässeet välittivät niin vähän hänenkaltaistensa ihmisten tunteista, että vaivautuisivat toimimaan oikeudenmukaisesti heitä kohtaan.

Rosalla oli tosi paha olo. Hän meni suihkuun, pukeutui kauniisti, mutta rennosti ja koetti rauhoittaa itseään syömällä aamupalan. Jogurtti ja lese menivät alas hyvin nopeasti, ja Rosa meni tupakalle. Hänen sisällään velloi. Hän koki olevansa säälittävä, epätoivoinen ihminen, jota ei vaivauduttu ymmärtämään, vaan päinvastoin, jonka mukakunnioitettavuus ihmisenä vedettiin aina kuin matto jalkojen alta kertoen selvästi, että hänen säälittävä taistelunsa kunnioitettavuudesta oli muiden ihmisten mielestä naurettavaa. Rosa oli vihainen maailmalle ja sen ihmisille eikä mikään toiminut puskurina törmäyksiä vastaan, sillä hänelle ei ollut kehittynyt kykyä kestää takaiskuja.

Rosa ei jaksanut siistiä keittiötä, koska oli niin suutuksissa. ”Kaikki ihmiset tarvitsevat kokemusta jonnekin kuulumisesta”, Rosa koetti eritellä pettymystään. Hän oli kokenut usean vuoden ajan kuuluvansa Kuntoutuskeskukseen. Hän oli löytänyt sieltä paikan itselleen, mutta nyt se paikka oli otettu häneltä pois osoittamalla, että hänen tunteensa olivat sen paikan työntekijöistä samantekeviä. Hän tiesi, että päivän ryhmässä hän ei kykenisi kuuntelemaan tai olemaan läsnä. Hänen täytyisi heti kättelyssä kertoa siihen syy eikä hän ollut varma, ymmärtäisivätkö ryhmäläiset hänen kokemustaan. Ryhmäläiset olivat käyneet uskollisesti ryhmässä ja monelle se tuntui olevan tärkeä hetki. Jotkut olivat kertoneen ryhmän tärkeydestä ääneen ja kiittäneet Rosaa tärkeästä työstä. Rosaa alkoi itkettää. Hän oli tiennyt työnsä olevan tärkeää, kunnes Kuntoutuskeskuksen työntekijät olivat päättäneet, ettei se ollutkaan tärkeää.

Vapaaehtoistyössä oli kyse siitä, että ihminen joka oli saanut edes vähän, antoi aikaansa niille, jotka olivat saaneet ei juuri mitään tai hyvin vähän. Vapaaehtoinen järjesti paikan ja ajan, jossa saman kokeneet tapasivat toisiaan, oli paikalla joka kerta ja varmisti, että ryhmässä olisi ainakin yksi henkilö, vapaaehtoinen itse, aina paikalla. Rosan rooli ryhmän vetäjänä oli pitää keskustelua koossa, varmistaa, että kaikki saivat puheenvuoron ja joskus tarvittaessa toppuutella, ettei kukaan loukannut ketään. Rosa tahtoi jatkaa ryhmän vetämistä, koska hän tahtoi antaa omastaan niille, jotka eivät olleet saaneet juuri mitään. Hänen ryhmänsä oli ollut suosittu ja kasvanut vuosien myötä kasvamistaan. Rosa oli tervehtynyt pitäessään ryhmää ja saanut ryhmältä tukea omaan toipumiseen. Hän ei tahtonut lopettaa, vaikkei enää kokenutkaan olevansa itse vailla mitään.

Rosan tuska yltyi vain. Hän päätti hoitaa asioitaan, soittaa pari puhelua, ilmoittautua yliopistoon, ilmoittautua kursseille, ja ne epäkohdat, jotka hän normaalipäivänä kesti vaikeuksitta, tuntuivat sinä päivänä itkettävän raskailta. Hänen puhelimensa oli ollut pitkään epäkunnossa. Yleensä asia oli hänelle itsestäänselvyys. Puhelinta vain piti käyttää moneen kertaan pois päältä, että se lähti jälleen toimimaan oikein. Mutta sinä päivänä Rosa meinasi purskahtaa itkuun, kun puhelin ei toiminut kunnolla. Toinen oli tietokone, joka ei reagoinut esimerkiksi sivun alaspäin kelaamiseen. Rosa koetti maksaa maksuja ja saikin ne maksettua, kyyneliä niellen. Hänen täytyi soittaa isälleen ja pyytää lisää rahaa, sillä tilille ei jäänyt juuri mitään maksut maksettua. Hän oli väsynyt anelemaan, eikä isäkään mielellään syytänyt rahojaan tyttäreensä.

Rosa olisi halunnut sanoa sille päivälle hyvästit, heittää jotain rauhoittavia naamaan ja nukkua iltaan. Mutta hänellä ei ollut rauhoittavia, eikä hänellä ollut vaihtoehtoa jäädä pois sovitusta tapaamisesta vertaistukiryhmän kanssa. Hän lohdutti itseään ajatuksella, että kun kello tulisi kolme, hän viimeisen kerran astuisi Kuntoutuskeskuksen ovesta ulos palaamatta sinne enää koskaan. Hän koki olevansa niin lyöty, koska lyönti oli tullut taholta, johon hän oli luottanut. Häntä vain itketti.

31. 8. 2011 klo 12.04

Rosa kävi isänsä ja siskonsa kanssa syömässä. Rosa kirosi suostumistaan syömään, kun autossa siskonsa vieressä istuessaan muisti siskon olevan flunssassa. Hänellä oli tärkeä kurssi seuraavalla viikolla eikä tahtonut sairastua. Rosa sanoi ääneen, ettei hänen olisi pitänytkään lähteä, johon sisko kertoi lukeneensa, etteivät skitsofreenikot sairastuneet influenssoihin. Rosa kirosi siskoaan ja sanoi hänelle hiljaa mielessään, että ”Älä sinä minua nimittele skitsofreenikoksi, kun kaikki on osaksi sinun syytäsi”, mutta pysyi hiljaa, selviytyi kymmenen minuutin ruokailusta, palasi kotiinsa ja avasi päiväkirjansa.

Rosa oli edellisenä päivänä ohjattu Kuntoutuskeskuksen toiminnanjohtajalle. Hän oli ollut vihainen, kuunnellut kuitenkin, kuinka johtaja selitti byrokratiaa ja tilintarkastamista ja todennut viimein, että mikäli hän ei saisi bussilippuja, hän ei myöskään enää vetäisi ryhmää keskuksessa. Johtaja oli pitkin hampain suostunut bussilippuihin, sillä ehdolla, että Rosa myöskin kulkisi bussilla. Rosa vakuutti, ettei edelleenkään kulkisi bussilla, mutta tahtoisi vain hänelle luvatun korvauksen.

Sinä päivänä Rosalla oli uusi haaste: selittää terapeutille, miten terapiatyyli ei sopinut hänelle. Rosaa ei kiinnostanut pätkän vertaa mennä selittämään ymmärtämättömälle ihmiselle erikoista tarvettaan olla kohdeltu ja kohdattu ihmisenä. Hän olisi tahtonut, että kaikki olisi kerrankin sujunut ongelmitta ja oli väsyneen pettynyt, kai alistunutkin, ettei ammattiauttajilta herunut ymmärrystä hänenlaisilleen. Itkupotkuraivari ei auttaisi, mikään ei auttaisi ja tappion hyväksyminen teki kipeää.

Rosa vihasi elämää skitsofreenikkona. Hän vihasi, kuinka hänen asioistaan juoruiltiin selän takana, kuinka häntä nimiteltiin sairaaksi, kuinka hänen oli vaikea saada tarpeisiinsa tyydytystä, inhimillistä kohtelua toisilta ihmisiltä. Hän vihasi sitä, kuinka joutui aina uudelleen ja uudelleen pettymään ihmisiin, toteamaan, ettei hän kelvannut ihmisenä eikä häntä huolittu joukkoon, koska kaikki näkivät hänessä skitsofreenikon, eivät ihmistä. ”Paitsi tietenkin Leo”, Rosan täytyi korjata itseään.

Rosa osti netistä junaliput seuraavalle viikolle. Häntä tympäsi ja väsytti, muttei ahdistanut, vaikkei kyllä tuntenut minkäänlaista halua elää skitsofreenikon elämää. Sisällään hän koki olevansa jotakin muuta kuin skitsofreenikko, vaan ulkoisessa maailmassa kaikki viittasivat aina skitsofreniaan, ja Rosa inhosi kanssakäymistä maailman kanssa. Maailma sai hänet voimaan pahoin, ja pahoinvointi esti iloisen pohdinnan ja löytöjen tekemisen ideamaailmasta. Rosa päätti, ettei enää pahoittaisi mieltään käymällä perheensä kanssa syömässä kesken päivän. Hän sallisi itselleen ideamaailman, johon pääsi, kun kukaan maailmasta ei ollut pahoittamassa hänen mieltään.

Rosa vertasi Leon läheisten reaktioita äitinsä reaktioon, kun he olivat saaneet kuulla naimisiinmenosta. Leon läheinen oli taputtanut käsiään yhteen sanoen painokkaasti: ”Mahtava homma.” Annika oli mennyt hiljaiseksi ja tuumaustauon jälkeen sanonut: ”Vai et sinä aio kutsua sukulaisia”. Ei mitään mainintaa ilosta tai onnitteluista. Siskolleen Rosa ei kertoisi, vaan hän arvaili Annikan jo kertoneen hänen kielloistaan huolimatta. Annikaan ei voinut luottaa, ja oli ollut typerää kertoa hänelle, Rosa tiesi nyt jälkikäteen. ”Sanottu, mikä sanottu”, hän puuskahti vihaisena.

Rosa istui terassille tupakalle. Hän tuijotti apaattisena eteensä ja mietti, miten ilmeettömyyttä ja apatiaa kuvattiin skitsofrenian negatiivisiksi oireiksi. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin alistua itsensä nimittelyyn, mistä aina seurasi pahaa oloa sekä vihaa, joka muuttui apatiaksi, kun vihan tunteet eivät löytäneet purkautumistietä tai lupaa tulla ulos sisältä. Rosa ei olisi tahtonut kutsua perhettään häihinsä. Hänelle unelmavaihtoehto olisi ollut kaksi todistajaa ja siinä kaikki. Häntä harmittaisi häiden jälkeisinä vuosina, että hän oli alistunut kutsumaan paskaperheensä juhliinsa. Hän tiesi sen jo ennakkoon ja häntä harmitti jo ennakkoon, ettei hän uskaltanut tehdä omia ratkaisujaan.

Leo soitti ja kertoi pomojensa töpeistä työmaalla. ”Ei ihme, ettei firma tuota voittoa”, Rosa vastasi miehelle kuultuaan, miten jälleen kerran piirustukset eivät olleet olleet oikeat ja kaikki työ meni uusiksi. Hän ei sanonut Leolle mitään pahasta olostaan, koska ei tahtonut latistaa enempää miehen muutenkin turhauttavaa päivää. Mies kyllä kuuli hänen äänestään, ettei Rosallakaan onni pulpunnut.

Puhelun jälkeen Rosa istahti alas pöydän ääreen odottamaan, milloin kello tulisi kolme. Kello kolmeen oli kaksi tuntia aikaa, Rosaa ei kiinnostanut kirjoittaa, kuunnella musiikkia tai edes runoilla. Hänen sisimpänsä oli täysin sammuksissa, kuollut.

Rosa ei tahtonut istua ja odottaa. Hän kasteli kukat, pakkasi laukkuunsa kalenterin, lompakon ja tupakat ja astui ulos. Hänellä menisi kaksi tuntia terapeutin luo kävellen. ”Parempi edetä elämässä, kuin pysähtyä odottamaan, että paha mieli vain poistuisi”, Rosa totesi ja suuntasi kohti kaupunkia.

12. luku 31. 8. 2001 Terapiakäynnin jälkeen

Rosa päätti kävellessään, ettei antaisi itsensä hyökätä terapeutin persoonallisuutta vastaan. Hän kertoisi vain omista kokemuksistaan ja tulkinnoistaan. Puolimatkassa hän piti tupakkatauon, katseli vettä ja kuunteli surumielistä klassista musiikkia. Tauon jälkeen hänen oli kiristettävä tahtia. Viimeiset kolme kilometriä hän käveli aivan täysiä. Satoi vettä, ja Rosa kiirehti vasten punaisia herättäen pahennusta muissa kulkijoissa. Hän saapui terapeutin talolle kymmenen minuuttia ennen sovittua aikaa.

Rosa aloitti kertoen, ettei terapia toiminut hänen kohdallaan. Hän kertoi kuntoutusohjaajasta ja riemullisista kokemuksia, kuinka kuntoutuksessa oli keskusteltu, esiinnytty ihmisinä vertaisina ja Rosa oli kokenut kipeän tarpeensa täyttyvän saadessaan sanallista tukea. Terapeutti otti Rosan sanoista vaarin ja keskusteli koko 45 minuuttia hänen kanssaan. Rosa kertoi, kuinka oli edellisviikkoisen jälkeen kokenut, kuin hukkuisi. Tuota tunnetta ei ollut tullut koskaan kuntoutusohjaajan kanssa, sillä Rosa oli varmasti luottanut, ettei kuntoutusohjaaja antaisi hänen hukkua.

Vasta istunnon loppupuolella Rosa tajusi, mikä oli oikeasti vikana. Mies oli heikko persoona, täysin munaton. Munattomuus ei ollut sairaus, mutta Rosa kiusattuna ihmisenä oli kehittynyt kiusaajaksi, joka aisti toisesta ihmisestä heikkouden, ja se herätti hänessä halun purkaa omaa raivoaan helppoon kohteeseen. Toinen, minkä Rosa oivalsi oli, että henkinen etäisyys, joka heidän välillään vallitsi sai aikaan Rosassa kokemuksen henkisestä poissaolosta: terapeutti ei kykenisi samastumaan missään kohtaa hänen tunteisiinsa eikä heillä olisi koskaan mitään yhteistä.

Rosa ei sanonut miehelle mitään siitä, että näki miehessä heikon ihmisen. Hän ei myöskään sanonut, että lopettaisi yhteistyön miehen kanssa. Hän ei tahtonut myöntää joutuneensa tappioon, tehneensä virhearvioinnin, hätäilleensä terapian suhteen tai epäonnistuneensa siinä. Terapian jälkeen Leo oli autolla odottamassa Rosaa. Rosa selitti miehelle tajunneensa ongelman terapeutin suhteen ja kertoi, miten sisko oli pilannut hänen päivänsä. Kotona he laittoivat ruoan, söivät ja makasivat hetken sängyssä katsellen uutisia.

Rosa avasi siideripullon ja istuutui koneelle. Hän tahtoi kirjoittaa ja juoda. Oli elokuun viimeinen päivä, ja Rosa oli päättänyt pitää tipattoman syyskuun. Leo meni makaamaan matolle ja leikkimään Mallan kanssa. Mies ymmärsi, että Rosa tahtoi kirjoittaa. Rosa ei tiennyt, mistä kirjoittaisi, mutta hänellä oli fiilis päällä kirjoittaa. Rosa odotti ja odotti, muttei hänen mieleensä ilmestynyt kirkasta ajatusta. ”Puhuin terapiassa raivosta”, Rosa tuumasi tajuten olevansa haluton itsenäisesti työstämään ongelmaansa.

Rosa oli tunnustanut terapeutille, että hänen sisäänsä oli pakattu samaa raivoa, jolla hänen isosiskonsa oli tuhonnut hänet heidän ollessaan lapsia. Rosa ei koskaan kiusannut ketään, mutta hän havaitsi aina ihmisten joukosta otolliset kohteet kiusata. Hän oli selittänyt terapeutille, kuinka raivo hänen sisällään sai hänet pelkäämään sekoamista. Raivo sai hänet viihtymään eristettynä toisista ihmistä. Terapeutti sanoi uskovansa, että Rosa oli riittävän vahva hallitakseen tunteensa. Se oli Rosasta terapeutilta mukavasti sanottu. Hän uskoi siihen itsekin, silti peläten, että mitä jos.

Rosan maha oli kipeä ja hän pelkäsi äitinsä tartuttaneen häneen vatsaflunssan. Hän laski päiviä kurssille lähtöön. ”Neljä päivää aikaa sairastaa”, hän laski ja toivoi vatsakipunsa olevan kuitenkin ohimenevää. Rosa odotti kurssilta paljon. Hän ei tahtonut paljastaa päiväkirjalleen kurssin tarkoitusta, mutta hän tapaisi siellä toisia kuntoutujia ja saisi nukkua hotellissa. Kurssin käytyä hän voisi saada tilapäistöitä aina silloin tällöin toisten kuntoutujien auttamisessa. Mielenterveyden keskusliitto järjesti kurssin, ja Rosalla oli siitä firmasta erittäin hyvä kokemus. Se oli kaiketi Suomen ainoa taho, joka otti palkollisiksi kuntoutujia, huomioon heidän tunteensa ja kohteli heitä arvostaen.

Vatsakipu vei mehut Rosasta. Kirjoitusfiilis ei kestänyt, vaan häntä alkoi väsyttää. Hänen teki mieli Leon kainaloon sairastamaan. Toisaalta hän janosi sanoja ja oivalluksia. Hän haki uuden siiderin ja jatkoi kirjoittamista. Tuleva uusi viikko olisi etäisyyden ottamista arkeen, otollinen tilaisuus oivaltaa ja kokea uutta. ”Takaisin terapiaprosessiin”, Rosa mietti ihmetellen, miksi tahtoi jättää terapia-asiat terapeutin huoneeseen, eikä päästänyt siinä huoneessa miettimäänsä tajuntaansa. Hän oli mestari piilottamaan asioita sisälleen ja tunnusti itselleen, ettei näin alkuvaiheessa ainakaan saisi terapiaistunnoista sen kummoisempaa raporttia aikaiseksi.

Rosa oli huomannut kuitenkin, että häntä useaan kertaan itketti terapiahuoneessa. Kuin jokin syvälle haudattu suru antaisi hiukkasen ilmi itseään. Hän ei ollut kuitenkaan itkenyt. Hän tahtoi uskoa, että terapia puhdistaisi hänet kaikesta surusta, tuskasta ja raivosta. Hän tiesi, että odotukset olivat aivan liian suuret. ”Munattomuus on karisman puutetta”, Rosa tajusi ollessaan tupakalla. Sitä, mitä karisma oli, hän ei tiennyt, vaan se oli ihmisen kasvua ohjaava tekijä toisessa ihmisessä. Karismaattista, voimaksa persoonaa tahtoi miellyttää ja kasvaa hänen ohjaamaansa suuntaan, kun taas epäkarismaattinen ihminen ei ohjannut kasvua oikein mihinkään suuntaan.

Karsimaattisuudesta hänelle tuli mieleen kaupan ovessa ollut lööppi, jonka mukaan Nokia Missiossa, joka oli pieni voimakkaasti karismaattinen liike, oli seksiskandaali, jonka julki tultua sen johtaja oli erotettu. Hengellisessä mielessä karismaattisuus oli Pyhän Hengen ja sen lahjojen kuten armolahjan parantaa sairauksia painottamista julistuksessa ja toiminnassa. Rosakin oli käynyt Nokia Mission tilaisuudessa, mutta ei tahtonut mennä uudelleen. Hän ei pitänyt tilaisuudesta eikä varsinkaan siitä, että kun Pyhän Hengen kosketuksen piti kaataa siunattavaksi mennyt ihminen, kaataminen suoritettiinkin työntämällä ihmistä taaksepäin. Hänestä juttu löyhkäsi petokselta.

”Toisaalta terapeutin minulle suoma tila voi olla suotuisa olosuhde kaiken sisällä olevan nousta pintaan”, hän mietti. Toisaalta hän epäili, voisiko terapeutti ilman karismaa saada esiin ihmisenä kasvua. ”Terapeutti on tyynen hiljainen mies, ja se on jotakin, johon suuntaan voisi olla hyvä kasvaa”, hän pohti. Hän oli toivonut leiskuvaa, ylitsepursuavaa iloa, mutta taipui tahtomaan terapeutin ominaisuuksia: tyyntä hiljaisuutta. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt, mitä tahtoi.

Kahdeksan aikaan Rosa vilkaisi kelloa. Hänen juomansa olivat saaneet posket punoittamaan ja mielen rentoutumaan. Maija ja Armi olivat soittaneet hänelle kirjoittamisen aikana. Kumpikin oli halukkaampi kertomaan omasta päivästään, kuin kuuntelemaan millainen Rosan päivä oli ollut. Rosa mukautui kuuntelijan rooliin ajatellen, että erotuksena naisista, hänellä oli kuuntelija kotonaan, kun taas hänen ystävillään ei ollut parisuhdetta. Rosa antoi periksi. Hän tahtoi nukkumaan.

13. luku 1. 9. 2011 Roskia

Rosa heräsi aikaisin kahdeksalta. Hän hääräili tunnin netissä ilahtuen, että yliopiston opettajista kaksi oli viimeinkin vastannut hänen sähköposteihinsa. Myös kirjailijasivu tuotti syyn iloon: ”Vaiennettu potilas” oli myynyt vuorokaudessa monta kappaletta. Runosivustolla ystävällinen ystävä tervehti Rosaa yksityisviestillä ja toivotteli hänelle mukavaa päivää. ”Tarvitseeko hyvään aamuun enempää”, Rosa mietti ja avasi päiväkirjansa.

Rosalla oli sovittuna kaksi tapaamista iltapäivälle. Toinen oli potilasyhdistykseen tutustuminen ja toinen erään pitkäaikaisen facebook-kaverin tapaaminen ensimmäistä kertaa livenä. Kaveri oli parin viikon ajan kirjoittanut itsemurha-ajatuksistaan päivityksiinsä, epäselvästi, mutta niin, että kaikki ymmärsivät hänen olevan pohjalla. Joku hänen kavereistaan oli kirjoittanut tyrmäävän tylysti, että ”Eikö sinun pitäisi ymmärtää mennä hoitoon”, josta tyrmistyneenä Rosa oli kirjoittanut alle, että ”Jos kaipaat kuuntelevaa korvaa, olen käytettävissäsi.”

Rosa päätti nimittää naista Jasminiksi. Hän tiesi naisesta vain sen, että nainen kävi seksuaalisesti hyväksikäytettyjän vertaistukiryhmässä. Hän oli saanut sieltä paljon ystäviä, joita hän kiitteli paljon facebookissa antaen ymmärtää, että ystävät toivat hänelle suurta iloa. Nainen eli yksin eikä useinkaan saanut nukuttua. Hän huuteli päivityksissään unen perään ja mietti, miksei saanut unta. Vaikka Rosa pääasiassa inhosi facebookia, sillä oli ehdottomasti hyvät puolensa tutustua toisiin ihmisiin ja olla heihin yhteydessä.

Oli kaksi lausetta, joita kenenkään ei Rosan mielestä kannattaisi käyttää. Toinen oli: ”Oletko ottanut lääkkeesi” ja toinen: ”Mene hoitoon.” Nuo lauseet olivat äärimmäinen ilmaisu siitä, että ihminen tahtoi roskan siivottavan pois silmiensä edestä jonnekin pois ja ettei ilmaisujen käyttäjästä ollut kohtaamaan ihmistä, vaan hän tahtoi sysätä auttamisen taakan pillereille tai ammattilaisille. Lauseet olivat kylmimmästä kylmimmän ihmisen keinoja syrjäyttää toinen ihminen pois elämästään ja nuo lauseet Rosa oli itsekin saanut kuulla perheeltään tai ammattilaisilta.

Malla tuli kerjäämään emäntänsä huomiota. Koira oli napannut kylpyhuoneesta likaisen sukan suuhunsa ja odotti emäntänsä toruvan itseään. ”Voi tuhmeliini”, Rosa sanoi moittivasti koiralle. Koira kujeili tietäen tehneensä tuhmasti nauttien kuitenkin saamastaan huomiosta. Koira ei tuhonnut sukkia, mutta tiesi sukkaa kantamalla emännän osoittavan rakkautta itseään kohtaan. Rosa rakasti Mallan leikkimielisyyttä ja kaikkea koirassa. Mallalla oli aivan omanlaisensa persoonallisuus ja tapa tuoda sitä esiin.

Koska Rosaa ei ahdistanut tai masentanut, hän uskoi pääsevänsä sen päivän kirjoittamisessa oivallusten ja ideoiden maailmaan. Hän mietti jo käsittelemiään aiheitaan edellisessä ja nykyisessä päiväkirjassaan. Hän oli kirjoittanut köyhyydestä, ammattiauttajista, kiusaamiskulttuurista, mielisairaalasta, uskosta, ihmisluonnosta ja monesta muusta kokemastaan ja havainnoimastaan ilmiöstä. ”Onko siis jotain tärkeää, jota en ole vielä käsitellyt”, Rosa kysyi itseltään. Koska kysymys ei tuottanut vastausta, Rosa päätti turvautua viisaus-kirjoihinsa.

Rosa ihastui jälleen Marcus Aureliuksen viisauteen. Hän oli sanonut näin:

”Järjessäsi on elämän voima, ja se voi vapauttaa sinut, ellet alista järkeäsi ruumiin palvelukseen. Valaistunut ihmissielu on todellinen linnake, jos se on vapaa maallisista haluista, eikä ihmistä varten ole sen parempaa turvapaikkaa maailman pahuutta vastaan.”

Rosa luki myös vähemmän hyviä sitaatteja. Hän luki taiteilijoista, jotka tekivät epäaitoa taidetta ja uskosta, joka kieltää alkoholin. Kaikkien sitaattien joukosta hän poimi sen, joka miellytti häntä eniten. Mutta ajattelunvapaus oli jotakin, jota hän oli jo käsitellyt. Leo Tolstoi kirjoitti kirjassaan:

”Totuus on vahingollinen vain sille, joka tekee väärin. Ne, joiden teot ovat hyviä, rakastavat totuutta.” Rosan elämän problematiikka oli kiusaajan totuuden ja kiusatun totuuden törmäystä. Hänen, kiusatun totuudesta, piti kirjoittaa salanimellä ja peittää se reaalielämässä, kun taas kiusaajan totuus oli julistettu viralliseksi totuudeksi mielisairaanhoidossa. Jos Rosan suurin unelma toteutuisi, hänen mielisairaalaan toimittajansa julistettaisiin syylliseksi rikokseen häntä kohtaan, mutta Rosa ei koskaan uskonut huikeimmissa utopioissakaan sellaisen toteutuvan.

Rosa joi lasin mehua antaakseen aivoilleen energiaa, koska oli oppinut, että aivot käyttivät polttoaineenaan vain hiilihydraatteja. Rosa koki kompuroivansa kovasti kirjoittamisen kanssa. Hän ei päässyt puusta pitkälle ja lankesi toistelemaan asioita, joista oli jo kirjoittanut. Hänen sisällään ei ollut ehtymätöntä maljaa kokemustietoa eikä hänen elämänsä ollut riittävän rikasta tarjoamaan uusia kokemuksia, jotka kiteytyisivät uudeksi tiedoksi. Rosa myönsi itselleen, että oli aiheellista pitää muutaman päivän tai viikon tauko kirjoittamisesta. Hän ei tahtonut teennäistä, pakotettua tulosta, tehdä kärpäsestä härkästä, vaan jotain aitoa ja elinvoimaista.

Rosa heittäytyi sängylle samalla heittäytyen vuoropuheluun hengellisten totuuksien kanssa.

Totuus ja rakkaus,

sisko ja veli.

Hyvyys-pakkaus

sydämeni.

Tule Herra, valo luo

sydämeen jähmettyneeseen.

Anna tuntea rakkaus tuo,

joka portit avaa oivallukseen.

Hämärääni loista,

esteet ymmärrykseltä poista.

Rohkeus nähdä anna.

Voimassasi kanna.

Käske en, vaan pyydän.

Korkeutesi tunnustaen.

Tahtosi mukaan myönnän,

edessäsi on syntinen.

Huikaisevaa valoasi

kaipaan kokea, sokea.

Jos et sytytä lamppuani,

voin vain vanhaa hokea.

Synteesiin johdata,

jossa rakkaus ja totuus voi kohdata.

Armo suo sydämeen

antaa toisille anteeksi.

Rukous

Joka toinen ilta rukoilen.

Ja aamulla elämästä kiitän.

Vankeudestani ulkoilen,

raikkaissa tuulissa liidän.

Ihmisen mieli on rajallinen,

vankeus oikeastaan.

Rukous hetki on ymmärryksen,

vapautua vankilastaan.

Jotain uutta sieluun syttyy,

kun kätensä antaa Jeesuksen käteen.

Hiukan silloin rakkauteen pystyy,

kun suurempaan kykenee.

Jos näkee saaneensa lahjan,

anteeksi ja rakkauden,

kokee aidosti Vapahtajan,

tunnistaa Hänen kosketuksen.

Silloin myös sydän voi armahtaa,

kyetä elämään suurempaan.

Ainakin armon tunnustaa,

oikeaksi tieksi oivaltaa.

Vaikken tänään armahda

satuttajaani ja kiusaajaa.

Oikean tien tunnustan,

vaikken sitä voi askeltaa.

Väsynyt lapsi syliisi nosta.

Hellästi rakasta, älä kosta.

Tahdon päästä ahdingosta.

Myrkkyä juon yhä vahingossa.

Myrkkymalja minulta pois ota.

Sieluni vapauta vapauteen.

Tahdon olla rauha, en sota.

Kyetä armon vahvuuteen.

Kostajan elkeet tahdon taakseni jättää.

Kostomieleni uudeksi luo.

Sinulle, Jeesus, tarjoan kättä.

Uusi tie eteeni suo.

Tahdon uudistua, parantua,

vahvistua anteeksi antoon.

Omassa voimassa ei ole edes rahtua

siitä mitä voimassasi uudistaa on.

Oikea ja väärä

Oikeaa ja väärää

lääkettä määrää

ihmiset toisilleen:

yksi tietä kostoon,

toinen tietä rakkauteen.

Uhota ja tuhota,

helppoa ja vaikeaa.

Väärä tie voi olla oikea.

Laupeuden tie voi olla väärä.

Mukautua ja kadota,

minuutensa unohtaa.

Anteeksianto, luovutusvoitto,

pahantekijän totuus.

Toisen totuutta tunnustaa,

syytteensä antaa raueta.

Syylliseksi itsensä julistaa,

ettei olisi sota vaan rauha.

Tekopyhyydellä koristautua,

seesteisenä esiintyä.

Sisällä vaikka on tukahtunutta,

ummehtunutta totuutta.

Raikkaissa tuulissa lupa on olla,

myös totuuden lippua heiluttaa.

Seistä selkä suorana kalliolla.

Totuudesta julistaa.

Kerran, kun sen aika on

armahtamaan kykenen.

Mutten edessä pakon,

kiusaajan eteen alistuen.

Älä tuputa minulle tietä!

Tahdon kulkea tieni itse.

Et tunne kiusattua mieltä.

Et tajua syitä miksen,

voi tällä hetkellä luovuttaa,

lakata taistelusta.

En itseäni voi kavaltaa,

vaikka sisin on synkin musta.

Rosalle oli erittäin epäselvää kehittyisikö ja kasvaisiko hän siihen suuntaan, että antaisi lopulta perheelleen anteeksi, armahtaisi, vai kasvaisiko hän vaatimaan täydellisen riippumattomuuden, katkaisisi välit perheeseensä kokonaan ja julistaisi heidän päälleen syytöksensä hänen tuhoamisesta. Hän mietti myös synteesiä: julistaisi syytöksen ja armahduksen. Mutta Rosa ei ollut ennustaja eikä tiennyt, mihin suuntaan elämä kehittyisi. Perhe oli kerran vainonnut hänet hulluuteen saakka ja he voisivat yrittää tehdä niin uudestaan. Leo oli heille kuitenkin este, todistaja heidän vääryyttään vastaan.

Rosa ei uskonut olevan olemassakaan helppoa ratkaisua, taikasauvan heilahdusta, jolla hänen katkeruutensa ja raivonsa pyyhittäisiin pois. Hän oli aivan liian heikko vastustamaan perhettään. Hän pelkäsi kauhuissaan, mitä he tekisivät, jos hän uskaltaisi asettua poikkiteloin tai syyttää heitä. Ehkä juuri se seikka sai hänen sydämensä jähmettymään ja kasvun pysähtymään. Hän polki paikallaan etenemättä mihinkään, jauhoi samoja asioita katkeruuden pulputessa, ja katkeruus oli vallalla juuri, koska tilanne vaati häntä alistumaan paskaperheensä nimittelyyn ja kaikkeen menneeseen vääryyteen.

Rosa koki itsensä aivan valtavan väsyneeksi, vaikka kello oli vain yksi. Senpäiväinen kirjoittaminen oli ollut tuskallista. Rosassa kyti taistelutahto murtautua ulos perheensä asettamasta vankilasta, jonka mukaan hän oli mielisairaampi kuin he, ja he eivät oikeastaan ollenkaan olleet mielisairaita, yksin Rosa oli. Rosan sisällä riehui halu murtautua ulos. Hän ei tahtonut enää perhettään osalliseksi elämäänsä. Hän ei tahtonut enää peitellä värejään. Hän tahtoi näyttää heille, etteivät he enää voineet alistaa häntä. Rosa ajatteli, että se olisi vapaus.

13. luku 2. 9. 2011 Elämäntaitoja, kykyjä ja harkintaa

Rosa ei ollut edellisenä yönä saanut unta. Hänen oli pitänyt ottaa vihko eteensä ja kirjoittaa ajatuksiaan ylös ja seuraavana aamuna hänen piti avata päiväkirja huolimatta päätöksestään pitää taukoa. Rosa oli miettinyt, mitä elämäntaitoja hän oli oppinut lähinnä sairastumisen jälkeen ammattiauttajilta, pääasiassa kuntoutusohjaajalta. Rosa keksi kaksitoista kohtaa.

1. Kyky arvostaa itseään ihmisenä

-          nähdä, mistä olosuhteista tulee

-          ymmärtää, miltä alustalta ponnistaa

2. Kyky antaa itselleen anteeksi

-          olla kärsivällinen itseään kohtaan

-          ei vihastua heikkouteen, tuomita itseään

3. Kyky keskustella kokemuksistaan ja niihin liittyvistä tunteista

-          ei tukahduttaa tunteitaan ”väärinä” tunteina

-          kyky käsitteellistää ja käsittää

4. Kyky ajatella itsenäisesti

-          vapautua menneiden sukupolvien totuuksista, uskomusjärjestelmistä

-          tunnustaa omaa väriään, uskallus uhmata toisten määritelmiä

5. Kyky ajatella kriittisesti

-          ei ottaa kaikkea syyllisyyttä itselleen

-          nähdä, että toisissakin voi olla vikoja, ei vain itsessä

6. Kyky luottaa toisiin ja uskoa toisista hyvää

-          jotkut ihmiset ottavat tosissaan

-          rohkeus pyytää apua, luottamus, että joku voi haluta auttaa

Lapsuudenkodistaan Rosa oli ponnistanut maailmalle ilman yhtäkään noista kyvyistä. Ei siis ollut ihme, etteivät opiskelut olleet menneet putkeen ja elämänhallinta oli kirvonnut. Raamattu oli ollut merkittävä lähde monille kyvyille, jotka hän oli opetellut vuosien myötä. Innokkuus kirjoittaa päiväkirjaa ja kuntoutusohjaajan lempeys olivat myös olleet merkittäviä uuden oppimiselle. Rosa oli yöllä vielä listannut kuusi muuta kykyä, jotka olivat edellytys tasapainoiselle sosiaaliselle elämälle.

7. Kyky antaa arvo toiselle.
8. Kyky antaa anteeksi toiselle.
9. Kyky kuunnella toista.
10. Kyky tukea toista.
11. Kyky antaa toiselle tunnustusta.
12. Kyky ottaa toisen hätä tosissaan.

Rosa ei ollut saavuttanut vielä noita seitsemää viimeistä kykyä. Hän oli epäileväinen sen suhteen, miten pitkälle ihminen kykeni parantumaan vaikeista vammoista. Hänellä oli varsinkin suuria ongelmia anteeksi annon ja toisen hädän tosissaan ottamisen kanssa. Toisaalta kun katseli ympärilleen niin oli monella muullakin, jopa ammattiauttajilla. Listasta puuttui vielä yksi tärkeä kohta Rosa tajusi:

13. Kyky pitää puolensa

Rosa osasi jotain tuosta taidosta. Häntä hävetti, kuinka vähän hän käytännössä kykeni käyttämään taitoaan. Hän päätti asettaa oivaltamansa terveen sosiaalisen elämän kyvyt tavoitteikseen ja mietti, voisiko ulkoista esiintymistä ja käytöstä muuttamalla, muuttaa myös sisäisen maailmansa, saada rauhan sieluunsa ja vapautua sokeasta vihastaan. Hän päätti tavoitella anteeksi antoa, mikä vaati perheen muiden ihmisten ymmärtämistä eikä vain tuomitsemista. Tehtävä olisi tuskallisen vaikea, mutta hänen mielestään tärkeä ja oikea. Hän oli antanut sokealle vihalleen vuoden aikaa, kirjoittanut siitä yhden kirjan, jossa oli haukkunut perheensä pystyyn. Hän oli riittävästi hajottanut vanhaa, ja nyt olisi aika rakentaa uutta.

Rosa oli tajunnut munattomasta terapeutista, ettei miehestä olisi asettamaan Rosalle terveitä rajoja. Siksi ensimmäisen terapiakäynnin jälkeen Rosa oli kokenut hukkuvansa. Mies ei ollut asettanut tavoitteita tai tuonut esiin, mitä kohti terapiassa oltiin menemässä. Rosa tajusi, että hänen itsensä oli viimeinkin laitettava rajat vihalleen. Hänen sokea vihansa esti häntä näkemästä. Viha sai näkemään kaiken maailmassa vain vihattavana, varsinkin perheen. Rosa pohdiskeli, olisiko tekopyhyyttä kääntää kelkkansa ja alkaa etsimään selityksiä sille, miksi sisko oli purkanut häneen rajatonta raivoaan, miksi vanhemmat eivät olleet kyenneet keskustelemaan heidän, lastensa, kanssa, miksi isä oli tahtonut pahimmalla mahdollisella tavalla kajota lapsiinsa ja turmella heidät.

Vastaukset tuntuivat Rosasta liiankin yksinkertaisilta. Hän ei vain ollut tahtonut tunnustaa niitä itselleen aiemmin. Hän oli tahtonut vihata, ei ymmärtää. Ehkä vuosi rypemistä vihassa oli ollut tarpeellinen puhdistumisprosessi, jossa Rosa myös saavutti salaisen itsenäisyyden. Viha oli voima, joka synnyttänyt Rosassa kasvua, jonka perhe oli aikanaan pysäyttänyt vangiten Rosan mielen kuuliaisuuteen ja alimittaiseen ihmisyyteen. Kun viha oli riittävästi tuottanut kasvua, oli aika alkaa antamaan anteeksi. Hän tahtoi olla sovussa itsensä kanssa, saada rauhan sisälleen, lopettaa sotimisen, seisoa kokematta kenenkään uhkaavan enää häntä ja rauhasta käsin ottaa vastaan perheensä kyvyttömyyden nähdä, kohdata tai rakastaa häntä.

Ymmärryksessä ja anteeksi annossa onnistuminen veisi vuosia, Rosa ajatteli. Hänelle tulisi hetkiä, jolloin hän kokisi perheen tavan kohdella itseään uhkaavana, hän menettäisi elämänhalunsa, koska kokisi, ettei hänelle suotu mandaattia olla elossa ja hän joutuisi jälleen taistelemaan raivoisasti saadakseen itselleen sen kokemuksen takaisin, että hänellä oli lupa olla olemassa. Järjetön pelko, että vanhemmat tahtoisivat tappaa hänet ei kuitenkaan riivannut häntä enää. Päinvastoin, Rosa oli tajunnut, että vanhemmat tahtoivat hänen jäävän henkiin, vaikkei hän kylläkään tiennyt, johtuiko se siitä, että vanhemmat rakastivat häntä vai siitä, että perheelle olisi ollut häpeällistä, jos tytär olisi tehnyt itsemurhan.

Rosa kävi tupakalla, katseli kukoistuksensa alussa olevaa keltaista ruusua, joka oli kasvattanut seitsemän nuppua ja tiedosti, kuinka suuresti häntä motivoi ajatus kypsästä aikuisuudesta, jollaiseksi hän ajatteli seitsemän listaamaansa terveen sosiaalisen elämän kykyä. Mutta hän tiedosti myös sen, että rakentava, rauhallinen aikuisuus ja sotaisa, hajottava raivo tulisivat vaihtelemaan ja taistelemaan toisiaan vastaan pitkän aikaa. Kuitenkin lopulta koittaisi rauha perheen kanssa, rauha sisäisessä maailmassa, tyytyväisyys omiin päämääriinsä ja arvoihinsa, ylpeys itsestä kyvykkäänä rakentavaan ajatteluun ja täyttymys onnistumisesta kasvuun. Rosa uskoi elämänsä vielä puhkeavan kukintoon.

Rosa oli ollut kostontiellä, janonnut hyvitystä menetetyistä vuosistaan, nujertavasta mielisairaalahoidosta, tahtonut tuhota, kuten hänet oli tuhottu. Kelkkansa kääntäminen saattoi olla tekopyhää alistumista vääryyteen, mutta se voisi olla myös lujaa rajojen asettamista perheelle, joka koki oikeudekseen Rosan halventamisen ymmärrykseltään vajavaisena skitsofreenikkona. Rosa tähtäsi myös siihen, että siskon vanhemmalle lapselle syntyisi taju, mitä pienen veljen kiusaaminen synnytti pienokaisessa. Hän ei tahtonut enää hiljaa seurata vierestä, kuinka isosisko nujersi ja tuhosi pikkuveljen uskallusta sekä halua elää ja tuottaa omintakeinen ilmaisu, oli se sitten itku tai nauru. Miten muuten Rosa voisi aikuiselle miehelle kertoa, mistä hänen epävarmuutensa johtuu, jos kertoisi vain sivusta seuranneensa hänen kiusaamistaan koko hänen lapsuutensa ajan?

Mitä enemmän Rosa asiaa mietti, sitä vaikeammaksi hän tajusi koko kuvion. Hänen siis pitäisi pyrkiä pois vihasta vääryyttä kohtaan, olla kokematta epäoikeudenmukaisuutta hukuttavana raivona ja onnistua ottamaan etäisyyttä omiin hukkumiskokemuksiinsa, että voisi tarkastella syitä eikä vain seurauksia. Lopulta mietittyään asiaa tarkoin Rosaa alkoi itkettää, sillä hän alkoi kuvitella tehtävää mahdottomaksi. Hän meni suihkuun, suihkusta tupakalle, otti hieman etäisyyttä tunteisiinsa ja rauhoittui. Hänen hukkumiskokemukset ja hajoamiskokemukset olivat vielä liian lähellä, liian selkeästi muistissa aivojen tunneosassa. Hänen hukkumispelkonsa aktivoituivat pienimmästäkin uhasta, jonka perhe sai aikaan vihallaan, juuri koska Rosa tiesi, mihin he kykenivät. Siltikään hän ei aikonut luopua aivojensa opettamisesta uuteen tapaan tuntea.

Rosa haki jääkaapista jogurtin. Hänellä oli selkeä suunnitelma, miten hän julistaisi itsensä luvalliseksi omiin kokemuksiinsa ja tietoihinsa. Hän aikoi sanoa kaikkien kuullen seuraavalla kerralla, joskus hamassa tulevaisuudessa, siskonsa tytölle: ”Sinun on tässä iässä jo syytä tietää, millaiset vammat pikkuveljen mieleen jäävät, kun sinä jatkuvasti kiusaat ja halvennat häntä.” Siitä käynnistyisi sota, jossa Annika ja sisko koittaisivat nujertaa hänestä pois hänen käsityksensä ja oikeutensa omiin kokemuksiinsa sekä tietoon. Heille skitsofrenia oli aivosairaus, ei sen kummempaa seurausta mistään. Rosa tiesi oman psykoosiherkkyytensä ja sen, että sodasta isosiskon ja äitinsä kanssa saattaisi seurata sellainen pakokauhu, joka laukaisisi uuden psykoosin.

Toisaalta Rosan puolella olivat terapeutti, joka oli luvannut, ettei toimittaisi Rosaa sairaalaan edes psykoottisena ja Leo, joka varmasti pitäisi Rosan puolta. Rosan mieli sekosi selvästi kyvystä harkita seurauksia. Oli, kuin hän olisi törmännyt päin seinää. Hänen aivonsa kieltäytyivät yhteistyöstä, tekivät tiltin, jättivät Rosan pulaan. Aivan kuten ne jättäisivät hänet myös itse tilanteessa, jossa vastassa olisivat Annika ja sisko. Hän olisi niin heikoilla, niin avuton, niin kyvytön pitämään puolensa. Siskon raivo olisi jotakin tuhoavaa, äärimmäistä kypsymättömyyttä ja Annika asettuisi automaattisesti terveen tyttärensä puolelle. Rosa päätti kaikesta huolimatta toteuttaa suunnitelmansa. Menisi hän psykoosiin tai ei, hän julistautuisi ihmiseksi perheellensä eikä vain skitsofreenikoksi.

Rosa oli päässyt synteesiin, hän tajusi tuumaustauon jälkeen. Hän sekä ojentautuisi täyteen mittaansa, että toimisi rakentavasti hylkäämättä perhettään. Hän voittaisi sodassa niin paljon, että siihen kannatti ryhtyä. Ensinnäkin pienen pojan kiusaaminen loppuisi. Toiseksi perhe harkitsisi uudelleen osuuttaan Rosan skitsofreniaan. Kolmanneksi perhe joutuisi haasteen eteen tarkistaa omaa normaaliuttaan, kun raivokohtaus olisi, mitä olisi eikä tällä kertaa Rosaa voitaisi tuhota toimittamalla hänet sairaalaan. Tällä kertaa heillä olisi vastassa kypsempi ja vahvempi Rosa sekä hänen äärimmäisen vaarallinen tietoisuutensa sairautensa syistä, syytös, joka veisi perheeltä mielenrauhan ja järjen. Neljänneksi sodan jälkeen Rosa olisi vapaa perheensä miellyttämisestä, sillä kerran uskaltauduttuaan vastustamaan heitä, he eivät enää uskaltaisi kiusata häntä.

Rosan aivoissa aktivoitui hänelle ominainen, sairas tapa tuntea: pelko. Hän koki levottomuutta ja hermoheikkoutta. Se sai hänet avaamaan radion. Hän oli pelännyt lapsuutensa ajan joka päivä. Tunne oli jumittunut Rosan tunnemuistiin ja aktivoitui pelkästä ajatuksesta, että sisko hyökkäisi hänen kimppuunsa. Sisko oli vihassaan säälimätön, käytti kaikki korttinsa häikäilemättä halventaakseen ja tuhotakseen itseään kritisoivan ihmisen. Rosa tiesi saavansa kuulla jälleen kerran, kuinka hullu oli, ehkä narkkari myös, saaneensa skitsokohtauksen ja mitä kaikkea muuta, se jäi nähtäväksi. Rosan sydän hakkasi kovaa hätäännyksen noustessa sille asteelle, että sillä oli jo fysiologisia vaikutuksia. Kaikesta huolimatta Rosa piti päänsä ja oli päättänyt lujasti toteuttaa suunnitelmansa.

Rosa ajatteli ja koitti ravistella hätäännyksen pois. Sisko ja perhe olivat tuhonneet hänen elämästään 35 vuotta. Jos hän aiheuttaisi heille parin viikon uskonkriisin omaan uskomusjärjestelmäänsä, ei se olisi yhtään mitään sen rinnalla, mitä he olivat laittaneet Rosan kestämään. ”Antaa olla tältä päivältä”, Rosa totesi alistuen pakkoon käydä makuulle peittojen alle. Hän kaipasi meditaatiota.

Viisikymmentä minuuttia kuunneltuaan lempeitä lauluja, lempeitä ääniä, rauhoittavaa gospelia Rosa koki sydämensä tyyntyneen ja aivojensa palautuneen hätäännyksestä. Rosa oli laittanut aivonsa pois päältä, kieltäytynyt ajattelemasta ja päästänyt tietoisuuteensa vain alkeellisen rukouksen ja tiedon, että Leo tulisi pian töistä. Rosa oli luvannut valmistaa ruoan siihen, kun mies tulisi töistä. Hän joutui tuottamaan miehelle pettymyksen: hänestä ei ollut siihen, mitä oli luvannut. Rosa tiesi siskonsa kaipaavan kokemusta siitä, että Rosa oli mitätön hänen rinnallaan, kykenemätön esittämään vastalausetta kiusaamiselle ja avuton isosiskonsa edessä. Rosa rikkoisi siskonsa utopian. Rosa oli tehnyt päätöksen eikä mikään saisi häntä luopumaan siitä. Mutta samalla kun hän tuhoaisi isosiskonsa utopian, hän pyrkisi ymmärtämään siskonkin traumataustaa: olihan heidän isänsä käyttänyt myös isosiskoa hyväkseen, ei vain häntä.

Rosa ei koskaan herättäisi siskoaan unestaan tajuamaan traumataustaansa. Hänen oma heräämisensä oli ollut hengenvaarallinen. Yhä vieläkin kymmenen vuotta tajuamisestaan insestin ajatteleminen sai Rosan aivot paniikkiin. Rosa ei olisi se, joka romuttaisi siskonsa mielen. Jos sisko olisi valmis heräämään, hän heräisi omalla hetkellään. Sisko oli kerran vitsinä maininnut tarvitsevansa terapiaa, koska näki vihaunia, joissa kävi isän uuden vaimon kimppuun. Rosa ajatteli, että oli hyvin mahdollista, että sisko oikeasti menisikin terapiaan. Siskon mielestä isän uusi vaimo oli lutka, joka oli heidän isänsä kanssa rahojen tähden. Isä taas ajatteli siskon vihaavan uutta vaimoaan, koska pelkäsi perintönsä puolesta. Rosa näki naisessa herttaisen naisen, joka ymmärsi häntä ja jota hän ymmärsi. Isässään hän näki psykopaatin, joka oli houkutellut naisen elämäänsä palvelemaan itseään. Toisaalta myös ihmisen, joka kipeästi kaipasi turvaa toisen läsnäolosta ja koetti kaikkensa elää kunnon miehen tavoin.

Rosa koki yllättäen elämänvoimansa palautuvan. Hänellä olisi paljon kerrottavaa isästään, mutta hetki ei ollut oikea. Rosa tekaisi pihvitaikinan, johon tuli punajuurta ja paljon mausteita. Lindströmin pihvit olivat Rosan lempiruoka. Kun Leo tulisi kotiin, hän saisi kuulla reportaasin Rosan harkinnoista ja ratkaisusta. Rosa tiesi omaavansa kaiken, mitä tarvitsi pysyäkseen tasapainossa – rakastavan miehen.

14. luku 12. 9. 2011 Rosa miettii moralismia

Rosa oli kuumeessa. Edellisen viikon hän oli ollut mielenterveysyhdistyksen intensiivikurssilla, jossa koulutettiin uusia vastuunkantajia. Rosa oli lähtenyt innoissaan kurssille osaamatta pelätä mitään ikävää. Jo ensimmäinen luento oli lässähdyttänyt Rosan innostuksen. Kurssin kolmesta ohjaajasta yksi oli pääohjaaja, joka luennoi eniten ja vaikutti ilmapiiriin täten eniten. Hänen aloitusluentonsa, tervetulosanansa, olemuksensa ja puheensa olivat viestineet Rosalle, että nainen oli hyvin rutinoitunut eikä jaksanut enää tiedostaa, millaisille särjetyille ihmisille hän puhui. Naisen innottomuus oli tarttunut Rosaan välittömästi.

Rosasta kurssilla oli tullut selkeästi esiin moralistinen asenne sairaita kohtaan. Kun ruokatauolla pääohjaaja keskusteli kurssilaisten kanssa, keskustelu suuntautui tupakoitsijoiden haukkumiseen, vaikka pöydässä istui tupakoitsijoita, ainakin Rosa. Eräs luento oli käsitellyt päihteitä ja ohjaaja oli julistanut korkeimman totuuden asiasta: ”Päihteet ja kuntoutuminen eivät vain sovi yhteen.” Rosasta tuntui, kuin he kuntoutujat olisivat ohjaajan mielestä ymmärrykseltään jotenkin kehittymättömiä ja kykenemättömiä tekemään päätöksiä elämänsä suhteen. Kukaan kurssilaisista ei ollut uskaltanut avata suutaan esittääkseen epävireisen mielipiteen. Ne, jotka olivat avanneet suunsa, olivat tähdentäneet, kuinka tuomittavaa juominen on sekä sen hyväksyminen.

Ohjaaja oli pudottanut varsinaisen pommin viimeisessä yhteisessä tapaamisessa. Kurssilaisilta oli kerätty palaute, jossa oli kysytty kurssista sekä hyviä että huonoja asioita. Rosa oli kirjoittanut molempiin osiin jotain ja huonoksi hän oli kirjoittanut sen, että eräs luento, jonka aiheesta kaikki kurssilaiset tiesivät jo paljon, olisi voitu pitää keskustelutyylillä eikä asiantuntijaluentona. Hän koki koko kurssin eräänlaisena vääryytenä kuntoutujia kohtaan, sillä joka kerta, kun kurssilaisille oli annettu puheenvuoro, heille tähdennettiin minuuttimäärä, jonka he saivat puhua tai ne muutamat asiat, joita esimerkiksi esittelyssä sai sanoa. Koko kurssin pääpaino oli ollut kurssilaisten asettamisessa kuulijoiksi, joilla ei ollut mitään annettavaa toisilleen. Ainoat, joilla oli ollut ohjaajien mielestä annettavaa, olivat he itse.

Pommi oli ollut pääohjaajan palaute Rosan palautteeseen. Ohjaaja oli hyökännyt suoraan kohti keskustelun vaatimista kurssikokonaisuuteen. Ohjaajan mielestä palautteen kirjoittajalla oli mennyt puurot ja vellit sekaisin. Hän puolusteli kurssisuunnitelmaa ja kurssin toteuttamista juuri sellaisena, kuin se oli toteutunut, ja Rosa, joka uskaltautui kirjoittamaan kritiikkiä sai solvauksen päälleen. ”Puurot ja vellit sekaisin” tarkoitti Rosan mielestä sitä, ettei ihminen ollut kyvykäs näkemään oleellista epäoleellisesta. Ohjaajan hyökkäys oli laukaissut Rosassa erittäin epämiellyttäviä häpeän tunteita. Hän koki itsensä epävireiseksi. Kun kaikki muut kuorossa olivat laulaneet kiitosta ja ylistystä ohjaajille, hän oli laulanut soraäänen.

Rosan mieli oli pommin jäljiltä. Hänestä tuntui, että koko mieli oli jotenkin sotkussa ja epäjärjestyksessä. Hänen oli hirveän vaikea päästä epämiellyttävästä kokemuksesta, että hänen kuuluisi hävetä itseään. Rosa koki tuskaa myös siitä, että hän oli tehnyt periaatepäätöksen, ettei enää mollaisi ketään. Hän oli asettanut itselleen päämääriä ja arvoja, jotka olivat aloittaneet toimintansa eikä hän kokenut enää oikeutta haukkua ketään, analysoida toisten vikoja ja kirjoittaa kärkevää tekstiä ihmisistä, jotka loukkasivat häntä. Hänessä riitelivät periaate olla mollaamatta ja tarve analysoida kurssilla kohtaamaansa moralismia.

Rosa päätti tarttua sanaiseen miekkaansa, vaikka oli päättänyt lopettaa sen heiluttamisen. Hän tahtoi tarkastella moralismia ja ymmärtää, mistä siinä oli kyse. Hän oli ennenkin kirjoittanut ihmisyyden eräästä puolesta eli tarpeesta korottaa itsensä toisten yläpuolelle. Moralismi oli sen ilmiön yksi ilmentymä. Aihe oli Rosasta kipeän vaikea, sillä hän itsekin korotti itsensä asemaan, jossa analysoi toisten heikkouksia. Hän julisti tuomioita, hän paheksui toisia, hän halveksi niitä, jotka tekivät moralismista pakkopannan toisille, mutta hän itsekin teki juuri sitä samaa. Vaikeinta aiheessa oli se, ettei Rosa kyennyt selittämään, mikä johti moralismiin eli toisten paheksumiseen, kuin omat valinnat ja ratkaisut olisivat korkein totuus oikeasta elämästä. Rosasta se oli taipumus, luontainen tarve ihmisessä, mutta sitä ei ollut kaikissa ihmisissä.

Kurssilla eräs ohjaajista oli ollut vapaa itsensä korottamisesta. Tämä nuori nainen ei ollut myöskään moralisti. Naisesta huokui halu kohdata sairaita ja lievittää heidän hätäänsä. Hän oli Rosasta täydellisen ammattiauttajan perikuva. Nainen oli innostunut työstään ja elämästään. Hän oli sen kokemuksen suhteen, että oli hyvä ihminen, itseriittoinen, mikä tarkoitti sitä, ettei hänellä ollut tarvetta polkea ketään saavuttaakseen tuota kokemusta. Hänen ei keskusteluissa tarvinnut suunnata keskustelua toisten paheksumiseen, vaan hän saattoi keskustella itsestään. Hänen ei tarvinnut kytätä toisia etsien heistä vikoja, joiden rinnalla oma itse tuntuisi erinomaiselta. Hänen ei tarvinnut käyttää pakkokeinoja saadakseen toiselta kunnioituksen ja ihailun: hän oli ihastuttava sellaisenaan.

Täydellinen ammattiauttaja ei luonut ympärilleen tuomion ilmapiiriä. Hänelle sairaat eivät olleet ongelmia, joiden kanssa hänen oli vain tehtävä työtä saadakseen rahaa. Hän ei sysännyt sairaita ulkopuolelle kunnon ihmisten joukosta moralismilla ja paheksunnalla. Sen sijaan tuomion ilmapiirin luovat moralistit olivat kuin laiskat aivot, jotka lokeroivat toiset ihmiset stereotyyppisiin lokeroihin: juopot, hullut, narkkarit, tupakoitsijat. Kurssilla käytettiinkin osaa noista ilmaisuista vähääkään välittämättä, että kurssilaiset saattoivat kokea ne kipeästi. Moralisti ei kyennyt näkemään tuomittavien valintojen taakse syihin elämänhallinnan menetyksestä, vaan sortui helppoihin ajattelutapoihin tuomita, diskriminoida ja julistaa sellainen oikeaksi menettelytavaksi.

Moralistin mielestä tottelematon ihminen, joka esimerkiksi joi tai poltti, ei ansainnut myötätuntoa. Ilmeisesti tottelevaisuus oli moralistin mielestä korkein hyve. Hänen suhtautumisensa ihmiseen vaihteli aina sen mukaan, pitikö hän toista tottelevaisena vai kurittomana. Tällainen autoritäärisyys oli Rosasta pelottavaa. Hänestä tuntui, että hänessä itsessäänkin oli toisten paheksumiseen aikamoinen arsenaali. Kuka tahansa, joka ei täyttänyt hänen kriteereitään ihmisen arvon tunnustamisesta huolimatta ihmisen rappiotilasta tai tottelevaisuudesta, sai hänessä leimahtamaan moralismin. Kriteerit olivat erilaiset kuin tottelevaisuutta vaativalla moralistilla – hän ei tuominnut rappioihmisiä, mutta paheksunta suuntautui vahvana niihin, jotka eivät antaneet ihmisarvoa heidän mielestään rappiolla elävälle.

Rosan mielestä korkein hyve oli myötätunto. Moralismin mielestä korkein hyve oli tottelevaisuus. Rosa vihasi esimerkiksi autoritäärisiä opettajakunnan edustajia, jotka vain tekivät työtään, paukuttivat tietoa lasten päähän ja kykenivät pidättämään itsensä epäkohteliaisuuksista, vaikka selvästi heistä näki, että he vihasivat rappioyhteiskuntaluokasta tulevia tai kumartamiseen soveltumattomia oppilaita. Rosa oli kokenut kurssin kuin paluuna yläasteelle. Hänen oli täytynyt istua hiljaa ja kuunnella, kun ohjaajat olivat paukuttaneet tietoa hänen päähänsä. Ohjaajissa oli samanlainen häivähdys autoritäärisyyttä, kuin yläasteen opettajissa oli ollut. ”Kun vain saadaan tämä kurssi läpi, niin muulla ei ole väliä, vaikkapa ilmapiirillä”, tuntui ohjaaja viestivän.

Eräs havaittava piirre moralisteissa oli Rosan mielestä: he olivat tyytyväisiä itseensä vasta, kun he noudattivat ja toteuttivat heille ulkoapäin asetetut tavoitteet. He kykenivät tuntemaan mielihyvää vain, kun heidän asenteitaan myötäiltiin ja tuettiin. He alituiseen hakivat vahvistusta omalle paremmuudelleen aloittamalla keskustelun jostakin paheksuttavasta ihmisryhmästä. Koska he olivat ulkoa ohjautuvia, he olivat myös epäaitoja. He eivät suvainneet poikkeavuutta, vaan sisällä oleva tarve paheksua ja syrjiä tuli aina esiin heidän kohdatessa poikkeavan ihmisen. Heidän mukaansa ihmisarvo pitää ansaita suorituksin ja asemin eivätkä he ole juuri siitä syystä hyviä ammattiauttajia. Heillä on niin jäykkä käsitys oikeasta sekä väärästä ja he ehdollistavat avun itsensä tottelemiseen, oikeaan tapaan elää, että heidän lähellään ei voi voida hyvin, kun aistii ehdottomat vaatimukseen tiettyyn muottiin sopeutumisesta.

Rosa oli pettynyt kurssiin. Perjantaina terapiassa hän oli käynyt läpi kurssin epäkohtia, periaatteiden ja käytännön ristiriitoja sekä kurssin tuomion ilmapiiriä. Oma kokemus siitä, kuin hänen kuuluisi hävetä itseään oli noussut pintaan vasta muutama päivä kurssin jälkeen. Uniin se oli tullut ennen tietoisuuteen nousemista. Hän oli havahtunut unestaan hereille eräänä yönä kurssin jälkeen ja kokenut olevansa äärettömän huono ihminen. Hän oli koko kurssin ajan istunut erään naisen vieressä, joka oli ammattiauttaja ja ainoa asia, mitä nainen oli koko kurssin aikana sanonut hänelle, oli ollut, että ”Hyi, että sinun vieressäsi on vaikea istua, kun haiset niin tupakalle.”

Eräs asia kuitenkin huvitti Rosaa. Terapeutti, joka oli vanha, arvokas mies, oli sanonut perjantaina, että kurssilla selkeästi vaadittiin perseen nuolemista. Ilmaisu ei lainkaan sopinut miehen suuhun, mutta hän oli kuitenkin sanonut sen. Rosalla ei ollut tullut mitään pahoja tunteita perjantaisen tapaamisen jälkeen. Tapaaminen oli ollut neljäs kerta terapiaa. Rosa tahtoi jatkaa vanhan miehen kanssa joko siitä syystä, ettei viitsinyt hakea uutta tai koska ei tahtonut myöntää tappiota, että haku oli osunut väärään. Toisaalta hän kovasti toivoi, että terapia miehen kanssa onnistuisi ja uskalsi edellisen kerran perusteella vähän uskoakin siihen.

15. luku 13. 9. 2011 Sitä ittiään - sosiaalipornoa

Rosa joutui istumaan sängyllä kynä kädessään pitkän aikaa päästäkseen itsensä ytimeen. Hän kirjoitti vihkoonsa ranskalaisin viivoin, miltä hänestä tuntui ja mitkä olivat ne syyt, mitkä pahoittivat hänen mieltään. Hän keksi kymmeniä pieniä syitä, miksi oli masentunut, mutta pääsi todelliseen ytimeen vasta tunnin harjoiteltuaan asioiden näkyväksi tekemistä. Kirjoittaessaan hän huomasi luopuneensa ilmaisun ”saasta” käytöstä. Sana oli ollut pitkään poissa hänen mielestään ja nyt se oli tullut takaisin. Rosa oli huolellisesti suojellut itseään sellaisilta kohtaamisilta, joiden myötä hän kokisi itseään paheksuttavan. Kurssi oli altistanut hänen äärimmäisen hauraan mielensä paheksunnalle, ja kokemus sai hänen mielensä luhistumaan.

Kaikki masennukseen liittyvät kielteiset ajatukset ja odotukset olivat toiminnassa hänen mielessään. ”En ole mitään. En kykene mihinkään. En kelpaa ihmisille. En ole missään oikeassa. En kykene auttamaan itseäni. En jaksa räpistellä enää vastavirtaan. En kykene näkemään kirkkaasti. En kykene tuntemaan onnea. En ole riittävän voimakas tekemään päätöksiä elämäni suhteen. En koskaan parane”, kielteiset ajatukset olivat masennuksen selviä merkkejä. Hän oli totaalisen alistunut, lannistunut, eikä hänen sisällään ollut sitä kiihkeää uhoa, joka oli aiemmin antanut voimaa taistella ihmisten paheksuntaa vastaan.

Anhedonia eli kyvyttömyys tuntea mielihyvää oli skitsofrenian yksi oire. Rosalla se aktivoitui harvoin. Hänen kiihkeytensä suojeli häntä anhedonialta. Hän tiesi kuinka vaarallista oli päästää mieli luisumaan yhä syvemmälle ja syvemmälle kielteisyyteen. Hän ei kuitenkaan tahtonut pakottaa itseään muuttamaan suuntaa. Lauseet, joita hän tunnisti uskomuksiksi omasta huonoudesta, olivat vaarallisia lauseita. Uskomuksilla oli voima ohjata ihmisen elimistöä siihen, että uskomukset kävisivät toteen. Ne olivat kuin itseään toteuttavia ennusteita. Rosa oli taistellut ja taistellut päästäkseen kielteisyydestä, mutta sinä tiistaiaamuna hän ei vain jaksanut tehdä vastarintaa ytimelleen.

Rosa kaiken masennuksensa sisällä tiesi kuitenkin, ettei hänellä ollut mitään hätää. Hän tiesi, että masennus oli vain kyläilemässä hänen luonaan. Elämänhalu voittaisi, oli aina voittanut, ja tarmokkuus taistella sisukkaasti lannistumista vastaan tulisi takaisin. Rosa saattoi aivan huoletta olla kiusaamatta itseään pelottelemalla itseään masennuskaudella. Hänen masennuksensa kestäisi päivän tai kaksi, korkeintaan viikon. Kun flunssa olisi ohi, hän kykenisi jälleen ilahduttamaan itseään liikunnalla. Hän jaksaisi laittaa hyvää ruokaa. Hän löytäisi ratkaisuja elämänsä kohentamiseen. Vastauksilla oli taipumus tulla, mutta milloin ne tulivat, sitä ei ihminen itse voinut määrätä, Rosa ajatteli.

Rosa oli vuosien saatossa oppinut ystävällisiltä enkeleiltä, jotka olivat häntä auttaneet ja rakastaneet, olemaan lempeä itseään kohtaan. Hän ei jatkanut perheensä perintöä sättiä ja halveksia itseään. Hän koetti kepillä jäätä, kykenisikö luomaan selityksen sille, miksi ihmiset kasvattivat lapsiaan halveksunnalla, mutta hänen aivonsa eivät jaksaneet ponnistaa sellaisten ihmisten ymmärtämiseen. Rosasta oli kuitenkin selvää, että halveksunnalla kasvatettu lapsi oli aikuisena moralisti, joka pyrki ohjaamaan toisten ihmisten käyttäytymistä manipuloimalla heitä, toisia antamalla heille arvoa, toisia sysäten arvottomuuteen. Rosan tapauksessa halveksunta oli ollut arvaamatonta eikä ollut liittynyt ei-toivottuun käytökseen, vaan se oli seurannut milloin mistäkin. Siksi hänelle ei ollut kehittynyt selkeää käsitystä, mikä oli huonoa ja mikä hyvää, vaan hän oli kokenut olevan kokonaisuudessaan huono.

Rosa oli kuin kynnyksellä sen kykenemiseen, että soisi toisille ihmisille kykenemättömyyden olla lempeitä. Hänen sisällään oli jo toiminnassa uudet päämäärät, jotka hän oli itselleen asettanut, mutta hänen ytimensä yhä jauhoi uhrin osaa, tuskaa, kipeää tuntoa ja voimattomuutta elää uutta päämäärää kohti. Arvojen ja todellisuuden ristiriita oli hänelle hieman tuskallinen. Ei vain sen suominen toisille, etteivät he kyenneet lempeyteen, mutta myös mitä tuli hänen kateuteen toisia ihmisiä kohtaan. Kevytsydämiset ihmiset, jotka harkitsematta lausuivat tuomioita masentuneille, kuten että masentuneet olivat huomionkipeitä ja itsekkäitä ihmisiä, olivat Rosalle suuri ongelma. Kun ihmiset eivät koskaan tahtoneet tutustua yhteenkään masentuneeseen, heidän oli helppo ajatella heistä aivan mitä sattuu.

Rosa meni petiin. Hän soi itselleen totaalisen levon kaikesta ajattelemisesta ja pyrkimisestä. Se oli yksi tapa hemmotella itseään ja hän koki sen ansainneensa.

Rattotytön loppu

Minä en jaksa tänään uskoa

kauniiseen tulevaisuuteen.

Tai siihen, että rakkaus kestää.

Minä vapisen.

Sinä olet kannatellut minua,

allani ammottava tyhjyys.

Ja sinä olet ollut vahva,

vahvempi kuin yksikään.

Minä en kestä muiden miesten hajua.

Minä en tahdo ketään toista.

Sinun jälkeesi en enää kykene

rakastumaan.

Minun elämäni ei jatku enää,

kun sinä lähdet.

Ei loista tielleni onnen säteet.

Ei mikään pidä minua täällä.

Tämä epätoivo on kammottava

sinulle kohdata, minulle kantaa.

Sinä et jaksa enää kysyä,

miksi olen masentunut.

Sinulle valkenee hiljalleen,

ettei kukaan ole niin vahva,

että jaksaisi minunlaistani.

Johon kuuluu osana tämä.

Sinä havahdut ymmärtämään,

että minä otan liikaa.

Roikun sinussa, takerrun sinuun.

Ja sinä lähdet, minä tiedän sen.

Eikä minua kukaan jää kaipaamaan täällä.

Eikä kukaan ota vastuuta kuolemastani.

Enkä minä kestä laitoksessa, taakkana.

Enkä minä kestä maailmaa ilman rakkautta.

Enkä minä kestä niitä iltoja,

kun tyhjyys täyttää huoneeni

ja minä itken itseni uneen.

Vapisten hiljaa peittoni alla.

Enkä minä tahdo lääkelobotomiaa,

jossa humallutan itseni kasvikseksi.

En minä tahdo nähdä enää

kasvotonta maailmaa,

josta kasvosi ovat poissa.

Enkä minä usko onnenpotkuun.

Enkä valon kajastavan enää tielleni.

Enkä minä usko Jumalan ihmeeseen,

korjata aivoni epätoivosta.

Minua niin hirveästi itkettää.

Niin hirveästi pelottaa.

Sinä olet ollut hyvä minua kohtaan.

Mutta sinun ei tule minua ikävä.

Minussa ei ole mitään.

Ei voimaa enää.

Muuta kuin tämä epätoivo.

Uskon loppu.

Mieleni vilkuilee joka suuntaan

koittaen rakentaa palapeliä,

mutta ei pysähdy tarkastelemaan mitään.

Ei saa sovitettua paloja paikalleen.

Enkä minä jaksa sisuuntua.

Ei ole halua näyttää maailmalle.

Ei kostonhaluakaan.

Vain itsetuhon halu.

Tämä raskas sydän ota vastaan,

oi, Sinä Hellä Jumala.

Tämä piinattu mieli ota vastaan,

kun on aika tulla luoksesi.

Niin kauan minä taistelin.

Niin vähään minä kykenin.

Niin vähän minä olin.

Niin vähän minä rakastin.

Eikä sanoihin mahdu tämä tuska.

Ei ole sanaa tälle surulle.

Ei ilmaisua tahdolle tuhoutua.

Kun aikani on lähteä.

Minä annan kaiken tulla ulos.

Kaiken, mitä tiukasti olen sisälläni pitänyt.

Kaikki nämä vuodet minä kärsin.

Kaikki nämä vuodet minä riipuin tyhjyyden yllä.

Tuo kammottava tyhjyys vaatii omaansa.

Ei ole supersankaria, joka varastaisi siltä,

mitä se itselleen on merkinnyt.

Insestin lapsi, häpeän ja epätoivon tarina.

Eikä kukaan näe, miten minä kärsin.

Ei kukaan ymmärrä tätä kipua.

Ei kukaan kykene käsittämään,

miten elämän edellytykset viedään,

jättämättä jäljelle mitään.

Ja minä putoan hiljalleen

siihen kammottavaan tyhjyyteen,

jota myös epätoivoksi kutsutaan.

Enkä minä jaksa taistella vastaan.

Ei ole maan päällä mahtia minua pelastaa.

Taivaassa vasta saan levon ja onnen.

Taivaassa minä leikin lasten kanssa

ja he kutsuvat minua äidikseen.

Taivaassa minä hellin koiriani

ja ne seuraavat minua minne menenkin.

Ja me kuulumme yhteen,

ikuisesti.

Enkä minä ole enää mitään vailla,

keneltäkään, sillä Jeesuksen rakkaus,

on pyyhkinyt kaikki kyyneleeni

ja Hänen ymmärryksensä parantanut minut.

Enkä minä enää ole vajaa, kaikkien kaihtama.

Enkä minä enää ole ontto, tyhjyyttä täynnä.

Enkä minä enää ole avuton kerjäläinen,

joka anelee vierailta rahtusta rakkautta.

Enkä minä enää ole skitsofreenikko,

vaan minä olen Rosa, pieni tyttö,

joka kasvaa aikuiseksi rakkaudessa,

suojaavien käsien varjeluksessa.

Ja taivaassa minulla on ystäviä.

Todellisia ystäviä, jotka rakastavat minua.

Ja taivaassa minulla on äiti

eikä äiti ole ilkeä.

Taivaassa minulla on Taivaan Isä,

tuo Ikiaikainen, Viisas.

Eikä hän minua säti tai soimaa.

Hän kutsuu minua omalla nimelläni.

Eikä minun sydämeni vuoda enää.

Eivätkä lonkkani ole ylipainosta kipeät.

Eikä minun tarvitse kuunnella

määritelmiä, kuinka olen ongelmainen.

Eikä minun tarvitse syödä lääkkeitä.

Eikä minua pakoteta mitättömyyteen,

vaan minä olen kuin kuka tahansa,

arvokas ihminen.

Ja ehkä minä jätän perinnön maailmalle.

Ehkä kuolemani myötä maailmalle avautuu,

mitä voisi tehdä toisin.

Mitä jokaisen tulisi ymmärtää.

Tai sitten maailma jatkaa kulkuaan

huomaamatta, että joku on poissa.

Jatkaa kuin minua ei olisi ollutkaan.

En minä sitä kummeksuisi.

Mutta miten minun koirani käy,

jos minä menen pois.

En minä pysty yksin koiraa hoitamaan.

Ei luhistunut minuus kykene johtamaan.

Kuka minun koiraani rakastaa?

Kuka minun koirani ottaa?

Pitääkö meidän kuolla yhdessä?

Ja miten minusta olisi siihen?

Täällä minä kerran tanssin, lauloin ja soitin.

Täällä minä kerran elää koitin.

Mutta ei minusta ollut kauan kestämään.

Eikä kukaan voi käydä minua estämään.

Kun rakkaus lähtee,

lähtee myös tulevaisuus.

Ilman toivoa ei ole tulevaisuuttakaan.

Eikä minun mieleni parane koskaan.

Eikä nämä itkut koskaan lopu,

eikä pettymys miehen kasvoilla.

Ei ole minulla taikasauvaa,

eikä hyvä haltija taio minulle tervettä mieltä.

Ja minä kiskon juomaa

toivoen tämän päivän olevan pian ohi.

Minun kasvoistani huomaa,

kuinka paljon olen juomaa kiskonut.

Niin kuin siskoni kerran sanoi:

”Ei sinun Jumalasi sinua paranna.”

Ei ole parantanut, vain auttanut näkemään,

mitä tarvitaan henkiinjäämiseen,

eikä minulla niitä tarvittavia ole.

Ja nyt minä poltan tupakan,

sillä kaikki rappioihmiset polttavat,

enkä minä tahtonut kuulua niihin

kunnollisiin, jotka paheksuvat heikkoja.

Ja nyt minä lakkasin itkemästä

ja mielessäni ei ole sanoja.

Ja minun on kai aika lopettaa.

Tai täyttää lasini.

Se, mitä Rosa oli eniten pelännyt, tuli rymistäen hänen päälleen, kuin villiintynyt lauma villihevosia. Epätoivo tuli kamalalla voimalla saaden hänen silmänsä tulvimaan. Leo nukkui päiväunia, eikä Rosan alituinen niistäminen herättänyt miestä unesta. Rosa tajusi, kuinka valtavan määrän epätoivoa ja surua hän oli padonnut sisälleen. ”Kai on vain hyvä asia, että se alkaa tulla minusta ulos”, hän tahtoi ajatella, myönteisyyden kautta. Häntä pelotti kuitenkin tunteidensa ja ajatustensa voimakkuus; oli kuin hän olisi jo päättänyt tuhonsa. Rosan salattu minä tuli esiin. Hän yllättyi siitä itsekin. Alkoholi toimi sopivana lääkkeenä vapauttamaan alitajunnan esiin.

Rosa istui mykistyneenä näytön edessä. Hän oli vuodattanut kaiken ulos. Hän tiesi, että vain aika tulisi näyttämään, lähtisikö Leo vai ei. Ja vain aika tulisi näyttämään, tuhoaisiko hän sen jälkeen itsensä vai ei. Rosa tunsi pienen onnellisuuden häivähdyksen, että kauan kielletty epätoivo oli hetken saanut riehua valtoimenaan ja tulla näkyväksi. Kuin teinitytöt käyttivät sanaa ”niin” venyttäen sitä, Rosa saattoi sanoa: ”Olen niin valmis lähtemään täältä.” ”Miksi ihmisen pitäisi elää 80-vuotiaaksi, luonnolliseen kuolemaan saakka”, hän ihmetteli. ”Eiköhän kaikilla ole oikeus päättää, milloin he ovat saaneet riittävästi aikaa nähdäkseen kannattiko elämää jatkaa vai ei”, hän tiuskaisi.

Rosa rakasti Leoa enemmän, kuin oli koskaan ketään rakastanut. Asian tiedostaminen sai hänet uudelleen kyynelehtimään. Hän ei koskaan voisi valjastaa miestä omaan käyttöönsä. Hän ei koskaan voisi vaatia miestä jäämään. Hän ajatteli antavansa miehelle vapauden sillä, ettei antaisi miehen lukea uutta päiväkirjaa sen tultua painosta. Mies varmasti kunnioittaisi Rosan toivomusta, ettei uutta kirjaa saisi lukea. ”Leo on uskomattoman sopeutuvainen”, Rosa tiesi. ”Hän kestää kieltoja, pyyntöjä, kunnioittaa toista ja tämän toiveita.” Malla istui Rosan tuolin vieressä pyytämässä päästä kakalle. Rosa käytti koiraa ulkona huudellen tälle pyyntöjä ja käskyjä tavalliseen tapaan tavallisella äänellään. Hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi keventynyt hieman. ”Itku tekee hyvää”, hän myönsi itselleen. Hän itki harvoin, vain äärimmäisen väsyneenä väsymystä, terapiaitkua aniharvoin, tai ei koskaan. Tämä oli ollut hänelle ensimmäinen kerta.

Rosa ajatteli terapiaprosessin alkua ja epätoivon tulemista pintaan nähden niissä selvän yhteyden. Hän oli vuosikausia pantannut tunteitaan, taistellut sinnikkäästi päivästä toiseen torjuen kaiken epämiellyttävän tappiomielialan. Hän oli pakottanut itsensä jaksamaan, kestämään ja selviämään. Keinoja kaihtamatta hän oli pysytellyt hengissä. Marihuana, tupakka, alkoholi, kaikki olivat olleet sallittuja. Hän näki kaiken pinnistelyn määränpääksi todistuksen jättämisen toisille kaltoin kohdelluille ja tuleville sukupolville siitä, mitä insestistä seuraa. Hän koki, että hänen elämällään oli merkitys. Hän takertui siihen käsitykseen kiinni suostumatta päästämään siitä irti. Hän ehkä tuhoaisi itsensä, mutta hän olisi ennen sitä jättänyt jäljen. Ajatus lohdutti häntä suuresti.

16. luku 14. 8. 2011 Amor vincit omnis

Rosa heräsi kymmeneltä. Hän oli nukkunut levollisesti kuin pieni lapsi, jonka ei tarvinnut pelätä isäänsä. Hän tunnisti heti, että päivästä tulisi hyvä. Hänen mielensä oli virkeä, mutta levollinen. Rauha leijaili hänen sisällään. Hän meni ulos tupakalle, kuuli lintujen laulavan ja tunsi kuinka aurinko paistoi hänen paljaille käsivarsilleen. Luonto oli vielä hetken aikaa vihreä, kuolettava kylmyys ei ollut vielä vallannut pohjoista maata. Rosa koki kaiken olevan hyvin, vielä hetken.

Yöllä hän oli valvonut myöhään ja miettinyt tulevaisuuttaan ja mahdollista eroa. Hänen aivonsa olivat kiihkeästi tavoitelleet ratkaisua valmistautuen kaikkeen ja tehden suunnitelmia. Lopulta lepo oli voittanut ja suunnitelma oli valmis. Rosa muuttaisi eron jälkeen kuntoutuskotiin. Niin säälittävä ratkaisu kuin se yleisen mielipiteen mukaan olikin, Rosa oli ylpeä joustavuudestaan ja kyvystään kestää häpeällisen ratkaisun herättämät tunteet ihmisten pilkasta. Hän tekisi sen jäädäkseen eloon. Hän tekisi sen pystypäin. Hän tekisi sen, koska uskoi johonkin, elämän arvokkuuteen, elämään lahjana, elämän itseisarvoon kenenkään tarvitsematta erityisesti perustella, miksi elämällä oli itseisarvo.

Hän ei tekisi sitä itsensä vuoksi, vaan elämän itsensä. Hän kunnioitti elämää enemmän kuin itseään. Elämä oli hänen mukaansa pyhä. Pyhyys tarkoitti jotain, jota ei saanut loukata tai vahingoittaa. Pyhään ei saanut kajota, ihmisellä ei ollut oikeutta siihen. Eikä Rosa kokenut itsellään olevan oikeutta lopettaa elämäänsä, vaikka elämä Leon jälkeen olisikin yhtä kaipuuta ja kärsimystä. Kun suunnitelma oli valmis, Rosa oli kokenut sielunsa rauhoittuvan. Hän oli tyyntynyt uneen, kuin ihminen, joka oli saanut rauhan sielulleen tehtyään oikean, vaikka vaativan päätöksen. Oikeita päätöksiä seurasi aina ihmeellinen armon kokemus. Juuri siitä kokemuksesta ihminen tiesi tehneensä oikein, valinneensa oikein tai toimineensa jalosti.

Rosa purki huolenaiheensa nettiin päiväkirjaansa. Hän pohti, milloin mennä lääkäriin lonkkakipujen takia, mitä tehdä opintojensa kanssa ja miten pitää itsensä lujana avuttomuuden noustessa pintaan, ettei äärimmäinen tarvitsevuus ajaisi Leoa tiehensä. Kun kaikki huolenaiheet olivat merkintänä päiväkirjassa, möröt oli tuotu päivänvaloon eivätkä ne kyenneet päivänvalossa kiusaamaan Rosaa. Hän saattoi keskittyä muihin juttuihin, elämänsä elämiseen; kirjoittamiseen.

Rosa aloitti kynä kädessään sängyllä maaten ankkuroida itseään ikiaikaiseen viisauteen. Ennen kirjojen avaamista hän teki pienen myönteisyyden harjoituksen, koska vointi ja mieliala sallivat sen. Hän kirjoitti kolme hyvää asiaa itsestään, mitä oli havainnut itsessään tapahtuneen myönteistä. Hän kirjoitti vihkoonsa, että hänen järkensä oli timanttisen kirkas, hänen kärsimättömyytensä ja hermostumistaipumuksensa olivat heikkenemässä ja hän ei hössöttänyt enää päätösten suhteen rynnäten impulsiivisesti toteuttamaan kaikki epätoivoiset ratkaisut, jotka pulpahtivat hänen mieleensä.

Kirjoista ensimmäisenä avautui John Wooleyn hartauskirja: ”Minä olen sinun kanssasi.” Rosa kykeni imemään itseensä kirjan sivuilta lohdutuksen, rohkaisun ja mikä tärkeintä: uskon, että kaikki järjestyy. Kun eräällä sivulla luki: ”tulet varmasti näkemään”, ajatus sai toivon liekin leimahtamaan hänen sisällään. Hän tulisi näkemään muutoksen tapahtuvan. Hän varmasti tulisi kokemaan parantumisen. Ellei parantuminen olisikaan aivan täydellistä sopeutumista yhteiskuntaan, niin ainakin käsittämättömien itsemurha-aaltojen tyyntymisen sisällään, rauhoittumisen ja kyvyn rakastaa elämää.

Seuraavaksi Rosa avasi Tolstoin: ”Vuodenaikojen viisaus”-kirjan. Sille päivälle Tolstoi oli valinnut mietteitä aiheesta, jonka kanssa Rosa suuresti kamppaili.

”Vaikka ihmisiä voisi väkivalloin pakottaa olemaan oikeudenmukaisia, ei se tarkoita, että olisi oikeudenmukaista käyttää väkivaltaa heitä pakottamaan.” Blaise Pascal

Rosa mietiskeli suurta viisautta avaten sen itselleen yksinkertaisin lausein.

-          Et voi pakottaa väkivallalla toisia olemaan oikeudenmukaisia.

-          Pakottaminen on väkivaltaa.

-          Väkivalta ei ole oikeudenmukaista.

Rosa mietti omia kirjoituksiaan, huutojaan tuomiosta teeskentelevien, suorituskeskeisten ja poikkeavuutta paheksuvien ihmisten ylle. Hän kirjoitti itselleen:

-          Et voi haukkumalla saada ihmistä heräämään valheunesta.

-          Ihminen sitä kipeämmin kääriytyy valheeseen, mitä enemmän häntä haukutaan valheesta.

-          Yksin ihmisen lempeä hyväksyminen viallisena antaa ihmiselle voiman hyväksyä vikansa ja muuttua.

-          Rohkeus herätä valheunesta syntyy yksin rakkauden vaikutuspiirissä.

Seuraavalle päivällä Tolstoi oli koonnut viisauksia juurikin samasta aihepiiristä, johon Rosa oli juuri sukeltanut.

”Harhaluuloista vapautuminen on antamista, ei ottamista. Valheesta vapauttaminen on totuuden julistamista; totuutta on teennäisten totuuksien paljastaminen. Harhaluulot ovat aina vahingollisia, ennemmin tai myöhemmin ne tuovat vahinkoa sille, joka tarjoilee niitä totuuksina.”

–        Arthur Schopenhauer

Rosa mietti kristinuskon ydinsanomaa luettuaan totuuden julistamisesta. Hän tiesi, miten julmaa oli paljastaa ihmiselle hänen vikansa, julistaa totuus ihmisestä, ellei totuutta seurannut rakkaus ihmistä kohtaan. Kristinuskon ydin oli ”Laki ja armo.” Laki julisti ihmisen syylliseksi, armo armahti hänet syyllisyydestä. Kyseessä oli hyvä ja paha; kipeä totuuden miekka tunkeutui syvälle ihmiseen, mutta armo oli ihmeellinen lääke, joka paransi haavan hetkessä. Ja tuon hetken jälkeen ihminen koki olevaansa vapaampi, vahvempi ja lempeämpi. Toimivassa terapiassa oli kyse juuri samasta asiasta: terapeutin rakkaus antoi asiakkaalle tarvittavan voiman vikojensa hyväksymiseen ja näkemiseen. Kun ihminen oli riittävän vahva myöntääkseen viallisuutensa, hän saattoi alkaa muuttumaan parempaan suuntaan. Oli ensin oltava kartalla, ennen kuin voi alkaa suunnistamaan kohti päämäärää.

”Viisas ei ole se, joka pitää hyviä ja kauniita puheita, vaan se, joka on kärsivällinen, ei tunne vihaa eikä pelkoa.” – Dhammapada

Rosa oli kuin kilisevä kulkunen tai kumiseva vaski. Hän saattoi puhua kauniista periaatteista, totuuksista, kuinka ihmisen pitäisi kohdella toista ihmistä. Mutta kuten Paavali sanoi: ”En minä ole mitään ilman rakkautta.” Tuo kohta Raamatusta oli yksi Rosan lempikohdista: ”Vaikka minä osaisin puhua ihmisten ja enkeleiden kielellä, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään voittaisi….”

Kauniit periaatteet olivat Rosalle kuten usko: hänen ainoa arvokas omaisuutensa. Hänen löytämänsä timantti, josta hän oli hyvin ylpeä. Maailmassa, jossa suurin osa ihmisistä tavoitteli rahaa, kilpaili asemasta, hylkäsi itsensä uransa puolesta, kiillotti julkisivuaan, tahtoi esiintyä voitokkaana ja saada ihmisiltä kunnioitusta, Rosa oli löytänyt jotain, joka teki hänestä ainutlaatuisen. Poikkeavuus ja erilaisuus olivat häpeällisiä asioita, raskaita kantaa, mutta Raamatun sanan valossa Rosan ominaisuudet olivat Jumalan suosiossa. Enempää tunnustusta itselleen Rosa ei kaivannut kyetäkseen näkemään itseään hyvässä valossa, tietääkseen olevansa oikealla tiellä ja takertuakseen timanttiinsa kynsin ja hampain, siitä koskaan luovuttamatta, sitä koskaan vaihtamatta maailman kumartamiseen.

Aamos 5:14

Vihatkaa pahaa ja rakastakaa hyvää ja saattakaa oikeus voimaan.

Aamos 5:24

Oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.

Rosa tiesi tulevansa niin syvältä maan sisältä, että hänellä olisi vielä pitkä matka valoon. Valo merkitsi hänelle kirkasta havaintoa, johon eivät enää vaikuttaisi hänen taipumuksensa tulkita kaikessa ja kaikissa paheksuntaa, mitätöintiä ja pyrkimystä kyykyttää sekä polkea hänen arvonsa. ”Ehkä jonakin päivänä minä olen pelosta ja vihasta vapaa”, hän mietiskeli. Jos niin onnellisesti hänelle kävisi, se tarkoittaisi sitä, että hän saattaisi kulkea missä vaan, tehdä töitä missä vaan kokematta itseään huonommaksi kuin toiset tai toisten pyrkivän käyttämään häntä sylkykuppina. Silloin hän lakkaisi syytämästä ihmisten päälle tuomioitaan ja halveksimistaan. Hän ymmärtäisi, että jokaisella ihmisellä oli hänen lähtökohtansa, eväänsä elämään.

Sen Rosa ymmärsi, että maailma oli epätäydellinen. Vähäiset eväät elämään saanut ihminen tahtoi kuitenkin toimia psykiatrisena sairaanhoitajana laitoksessa. Rupusakkia paheksuva opettaja tahtoi paukuttaa tietoa lasten päähän. Psykologi teki työtä tiedon kanssa, ei ihmisen. Terapeutiksi tahtoi moni, jolta puuttui sydämen sivistys. Auttamistyössä oli valtavasti ihmisiä eikä kaikilla ollut henkistä pätevyyttä, vaan nimellinen tutkinto. Vaikka maailma oli epätäydellinen, Rosa uskoi ihmiskunnan kehittyvän. Täysin sopeutumattomat ihmiset puhuivat tietoisuuden laajentumisesta tai tietoisuuden tasolta toiselle siirtymisestä. ”Joku päivä minä kykenen tekemään sovinnon tämän maailman kanssa. Olen viallinen, niin ovat toisetkin. Eikä siinä mitään sen kummempaa.” 

17. luku 15. 8 2011 Rosa muistelee

Rosa oli herännyt kahdelta aamuyöllä. Kello viiden jälkeen hän oli keittänyt Leolle aamukahvit. Yhdeksältä hän viimein nousi sängystä edelleen virkeänä ja viimein vakuuttuneena, ettei uni tulisi. Seitsemän tuntia hän oli muistellut. Hän teki jotakin, jota ei koskaan tehnyt; kokosi sirpaleita menneisyydestään ja asetteli niitä paikalleen. Hän muisti kaiken niin tarkkaan, kuin mitään ei olisi unohtunut. Muistoista puuttuivat kuitenkin tunteet; mikään ei pelottanut häntä tai tuottanut enää tuskaa. Oli kulunut monia vuosia siitä, kun hän oli päässyt sairaalasta ja psykoosista ulos.

Rosa keitti itselleen kahvit ja kävi tupakalla. Naapuri lämmitti jo puilla asuntoaan. Naapurusto oli aivan hiljainen. Työpaikkaliikenne oli siltä aamulta ohi. Rosalla olisi alkanut sinä päivänä luennot, mutta hän päätti jäädä opinnoista pois noiden kurssien osalta. Hänen teki mieli kirjoittaa kurssikokonaisuudesta vastaavalle opettajalle: ”Joidenkin ihmisten vaikutuspiirissä minä kukoistan, toisten kuihdun. En tahdo osallistua ryhmääsi. Voisit ottaa vähän rennommin.” Hän tiesi kuitenkin tyytyvänsä kirjoittamaan: ”En osallistu kurssikokonaisuuteen.” Rosa oli saanut miehestä kylmän vaikutelman sähköpostien perusteella. Ensinnäkin miehen mielestä Rosan neljä vuotta aiemmin suorittama osakokonaisuus ei enää kelvannut ja toiseksi mies vastasi sähköposteihin kuukauden viiveellä. Myös hänen väkinäinen asiallisuutensa kertoi Rosalle, ettei mies ollut sydämen ihminen tai innostunut työstään aidosti.

”Siis ne muistot”, Rosa potki itseään itse aiheeseen. ”Voi minulla on niin paljon muistoja, mutta vaikka jotkut niistä ovat huvittavia, suurin osa on pelkästään surullisia, kammottavan surullisia.” Rosa päätti aloittaa huvittavista. Rosa oli havahtunut outoon todellisuuteen, jossa kaikki hänen ystävänsä olivat kaikonneet, perhe vainosi häntä eikä hänellä ollut lainkaan sosiaalista elämää. Rosa korvasi puutetilan televisiolla ja päänsisäisellä dialogilla, milloin jutellen Jumalan, milloin Samuli Edelmannin kanssa. Kerran televisiosta hän kuuli puhuttavan itselleen: ”Olet suuressa vaarassa. Pysy paikoillasi, tulemme pian noutamaan sinut helikopterilla.” Rosa oli pakannut päiväkirjansa ja valokuva-albuminsa muovikasseihin ja jäänyt odottamaan, milloin taivaalta alkaisi kuulua helikopterin ääni.

Ensimmäisen sairaalareissun jälkeen meni viisi kuukautta, että Rosalla puhkesi oikeasti psykoosi. Hän tiesi täsmälleen, milloin psykoosi oli alkanut. Se alkoi yhtenä keskiyön hetkenä hänen kuunnellessaan radiota. Radiossa soi musiikki, joka kertoi hänestä, hänen elämästään ja oli hänelle sävelletty. Koska Rosa nukkui yöt jo vessassa, hänen asunnoltaan oli jo alkanut katoilla tavaroita. Hänen kuvansa ensimmäisestä koirastaan olivat kadonneet. Hänen matkalaukkunsa oli viety. Elämä ei ollut enää lastenleikkiä, vaan Rosa tajusi jonkin oudon vaaran vainoavan häntä. Hän ei tiennyt, mitä tuo vaara hänestä tahtoi, mutta hän pelkäsi kuollakseen eikä siksi enää uskaltanut nukkua sängyssään.

Rosan elämästä kului reilut kolme vuotta, jolloin hänen päiviänsä pääasiallinen päämäärä oli rakentaa profiili häntä vainoavasta ryhmittymästä sekä päästä jotenkin, jonnekin nukkumaan, minne ”he” eivät pääsisi. Hän nukkui välillä vaatekaapissaan, joka oli kettingein ja lukoin suljettu sisältä kiinni. Hän rakensi katon rajaan itselleen tason, jonne hän hinasi keittiön lasikaapin. Lasikaapin hän liimasi huolellisesti kiinni, ettei sitä saisi auki ja sulki sen vielä kettingillä varmuuden vuoksi. Iltaisin hän nousi kaappiin ja kuvitteli olevansa turvassa. Kunnes kerran lukon avain meni hukkaan eikä Rosa aamulla päässytkään kaapista ulos. Ainoa keino oli kaapissa aina mukana ollut puukko, jolla Rosa viilsi liimaukset ja maton kaapin ympäriltä auki ja murtautui ulos ahtaasta vuoteestaan.

Kun hänen ahdas vuoteensa oli mennyt rikki, Rosa ei enää suostunut nukkumaan. Hän pyöräili ja käveli öisin autioita katuja. Välillä hän saattoi nukahtaa pyörän satulaan ja törmätä puuhun tai kaatua ojaan. Hän kulki kirjastoissa ja rautatieasemalla ottamassa pieniä torkkuja. Vuosikausia hän harhaili yksinään ympäriinsä syömättä tai nukkumatta juuri lainkaan. Häntä kalvoi alati pelko ja pakokauhu, minkä tähden hän kantoi aina puukkoa mukanaan. Hänen asunnoltaan katoili tavaroita, ja hän pyrki pitämään kaiken tarvittavan, rakkaimman ja tähdellisimmän aina mukanaan. Hänellä ei ollut ketään kenelle kertoa tavaroiden katoilusta, koska mielisairaalassa oli ollut ihmisiä, jotka oli määrätty pakkohoitoon sellaisten väitteiden perusteella.

Rosa rakensi vuosien saatossa jonkinlaisen profiilin rikollisjärjestöstä, joka häntä kiusasi käymällä hänen asunnollaan. Koska kiusaaminen oli alkanut ensimmäisen sairaalareissun jälkeen, oli selvää, että rikollisjärjestö metsästi perheensä syrjäyttämiä, mielisairaanhoidon piirissä olevia ihmisiä, joilla ei ollut paikkaa minne mennä muuta kuin mielisairaala. Näiden ihmisten väittäessä, että heidän asunnollaan käytiin, heidät leimattiin psykoottisiksi eikä heidän puhettaan otettu tosissaan. Rosa käsitti järjestön tavoittelevan hänen alistumistaan heidän valtaansa. Hän kuvitteli järjestön olevan täynnä jotenkin sairaita ihmisiä, jotka olivat yhdistyneet, lyöneet nerokkaat päänsä yhteen ja keksineet millä tavalla kasvattaa jäsenmääräänsä. Lapsena kaltoin kohdellut olivat aikuisena enemmän tai vähemmän psykopaattisia, kykenemättömiä tuntemaan myötätuntoa ja ehkä nauttivat heikon kiusaamisesta päästen niin voitolle itse kokemastaan kiusaamisesta lapsena.

Rosa ei koskaan paljastanut kenellekään salaliittoteoriaansa. Hän tiesi, että vain skitsofreenikot rakentelivat sellaisia päässään. Rosa ajatteli myös, että rikollisjärjestö oli saanut saaliikseen suuren määrän ihmisiä ja että se, miksi he metsästivät Rosaa, oli koska Rosan pitäisi heidän orjanaan vietellä uusia uhreja; rikkaita ja moraalittomia miehiä rikollisjärjestön orjiksi. Toinen vaihtoehto Rosan mielessä oli, että rikolliset vain nauttivat saadessaan kiusata jonkun loppuun saakka, todeta päässeensä päämäärään saatuaan joku hengiltä. Reilut kolme vuotta hän kesti, yksin maailmaa vastaan, kunnes hän jäi kiinni hulluudestaan. Hän oli alkanut kuvitella, että rikolliset kävivät öisin hänen asunnossaan ja ettei hän herännyt siihen. Mielenkiintoista oli se, että Rosaa hoitava psykologi totesi tilanteessa harmillisinta olevan sen, jos Rosa itse avasi oven yöllisille vieraille. ”Käsittämätöntä”, Rosa mietiskeli.

Rosa paljastui hulluksi hänen mentyään terveyskeskukseen väittämään, että hänen luitaan rikottiin öisin. Mutta ennen paljastumistaan hän oli kerran ollut vapaaehtoisesti mielisairaalassa. Hän oli kerran kuullut televisiosta miehen sanovan: ”Sinä et ole turvassa täällä. Sinun pitää mennä mielisairaalaan.” Ohjelma oli ollut ”Smallville”, josta Rosa piti kovasti. Rosa oli siltä istumalta lähtenyt päivystykseen ja pyytänyt päästä sisään osastolle. Hän oli viipynyt osastolla neljä vuorokautta eivätkä hoitajat tai lääkäri olleet huomanneet hänen olevan psykoosissa ja he olivat päästäneet hänet pois neljän päivän tarkkailun jälkeen.

Kerran Rosa oli ollut joutua väkisin osastolle. Hänen siskonsa, joka heidän äitinsä pyynnöstä teki säännöllisiä iskuja Rosan asunnolle, oli kerran tullut jälleen halveksiva ilme kasvoillaan tarkastamaan potilaan kunnon. Rosa oli kysynyt, miksei sisko voinut soittaa ennen tuloaan ja tainnut sanoa, ettei siskolla ollut mitään asiaa hänen asunnolleen. Sisko oli huutanut pelkäävänsä. Rosa oli kysynyt, mitä sisko pelkäsi. Sisko sanoi, että hän pelkäsi Rosan tappavan hänet. Kaksi päivää siskon iskun jälkeen Rosa oli yrittänyt ensimmäistä kertaa itsemurhaa ja joutunut sairaalaan. Hänelle oli kesken tainnutuksen tullut pupu pöksyyn ja hän oli oksentanut lääkkeistä kaiken ulos, mitä oli saanut ja soittanut ambulanssin. Lääkkeistä oli kuitenkin imeytynyt niin paljon, että Rosa nukkui kolme vuorokautta sairaalassa. ”Sen jälkeen oli todellinen työ puhua itsensä ulos joutumasta mielisairaalaan”, Rosa muisti.

Viimein vuonna 2007 juuri ennen keskikesän juhlaa Rosa joutui hullujen kirjoihin ja hänelle kirjoitettiin diagnoosiksi paranoidinen skitsofrenia. Kolme pitkää vuotta hän oli kestänyt ainoana päämääränään taistella jotenkin itsensä ulos rikollisjärjestön vainosta ja perheensä kiusaamisesta. Hän oli vannonut itselleen mieluummin vaikka kuolevansa, kuin antautuvansa. Itse asiassa hän oli hyvin ylpeä itsestään, sillä heikompi olisi siinä tilanteessa antautunut rikollisjärjestölle. Elämä mielisairaalassa ei ollut yhtään helpompaa kuin vapaalla jalalla, olihan ympärillä myös vaarallisia ihmisiä, jotka eivät kaihtaneet toisten uhkailua tai kiusaamista. Lisäksi hoitohenkilökunta laitoksissa oli soveltuva vain laitostyöhön eikä yksikään terve kestäisi niitä räikeitä epäkohtia, joita laitoksissa ylläpidettiin.

Vuoden elämästään Rosa yhteensä vietti samalla suljetulla osastolla pakkohoidossa. Kotiin hän ei uskaltanut tulla hoidon päättyessä, vaan muutti suoraan Kallen luokse. Kaksi vuotta yhteistä elämää Kallen kanssa ja Kallen mieli luhistui. Rosa tajusi, ettei hän ollut ihminen, joka kykeni turvaamaan toiselle ihmiselle tervehdyttävän vaikutuspiirin. Hän ei koskaan loukannut ketään, mutta kaiketi hänessä oli henkistä julmuutta salalokerossaan, joka kuitenkin jotenkin antoi tiedon itsestään, vaikka hän kuinka pyrki olemaan rakentava, huolehtiva ja kannustava. Kallen ja Rosan suhteen loppuessa Rosa viimein muutti omaan kotiinsa. Hänen asuntoonsa oli vaihdettu uutukaisinta uutta olevat lukot eikä Rosaa enää pelottanut. Mutta yksinäiset illat kammottivat häntä, kun huoneessa leijaili tyhjyys ja hänen oma sisimpänsä tuntui ontolta.

Rosa lämmitti kuumaa mehua. Hän muisti parhaan ystävänsä, joka oli kuollut aivoverenvuotoon, hänen ainoan todellisen ystävänsä. Hän muisti heidän railakkaat juhlintansa, marihuanan ja alkoholin, miesten pyörittämisen ja kyykyttämisen. Heillä oli ollut uskomattoman hauskaa. He olivat laittaneet typeriä miehiä halvalla, jotka olivat koittaneet päästä heidän kanssaan sänkyyn. Rosa oli supissut parhaimmat, epäsovinnaisimmat törkeydet Olivian korvaan ja Olivia oli laukonut ne miehille, jotka yleensä poistuivat sen jälkeen järkyttyneenä paikalta. Rosa varsinkin oli leikkinyt miehillä. Hän oli kyennyt pyörittämään heitä miten tahtoi eikä hän koskaan ottanut kenenkään tunteita tosissaan. Kerran erään viinantäyteisen viikonlopun jälkeen Rosa katsoi maanantaiaamuna yliopiston vessan peiliin, lähti kotiin ja itki monta tuntia putkeen. Sen jälkeen hän päätti lopettaa koulun ja ryhtyä kirjailijaksi.

Rosa tiesi päässeensä unelmaansa, mutta kymmenen vuotta hän oli kärsinyt ilman, että kukaan otti häntä tosissaan, uskoi, auttoi tai rakasti häntä. ”Joku päivä minä kykenen vielä kirjoittamaan fiktiotakin”, Rosa ajatteli, sillä hän piti itseään riittävän luovana siihen. ”Tällä hetkellä pitää vain selvitellä tätä omaa elämäntarinaa.” Hän oli lukenut netistä, että psykoosipotilailta puuttui kyky hahmottaa tai luoda omaa elämäntarinaansa. Sitä varten oli luotu narratiivinen terapia, jossa tähdättiin elämäntarinan hahmottamiseen. ”Ehkä se on yksi niitä elämäntaitoja”, Rosa mietti, ”kyky tarkastella omaa elämää ja nähdä syy-seuraus-suhteet.” Moni pari kykeni synnyttämään lapsen, mutta ei niinkään moni kyennyt siihen lempeyteen ettei nujertaisi lapsen persoonallisuutta, jättäisi tämän sisäistä maailmaa pimentoon itselleen sekä lapselle tai kieltäisi lapselta lupaa ajatella itsenäisesti. Ainakin Rosan perheessä kaikki aito ja rehellinen oli ”kiellettyä tietoa”, joka täytyi tietää salaa, jos siitä oli edes tietääkseen.

Rosan äidillä, Annikalla, ei ollut hajuakaan millainen ihminen Rosa todellisuudessa oli, mitä hän ajatteli tai piti tärkeänä. Annikalle ei Rosan lapsuuden aikana koskaan tullut kai mieleenkään kysyä, miten Rosa voi, mitä Rosa tunsi tai ajatteli. Häntä ei kiinnostanut oppia tuntemaan tytärtään, ei edelleenkään kiinnostanut. Rosan isä oli kerran yrittänyt tavoittaa Rosan persoonallisuutta myönteiseen luonnehdintaan ja sanonut sen Rosalle. Isän mukaan Rosa oli ”oman tien kulkija.” Isältään Rosa oli saanut kuulla myös olevansa yksi kolmesta hyeenasta hänen kimpussaan, jonka jälkeen Rosa oli katsonut häntä silmiin ja sanonut: ”Lähde vetään!” Isä oli lähtenyt.

Kello tuli yksitoista, ja Rosa mietti, menisikö sittenkin tarkastamaan opettajan vaikutuspiirin ihan livenä. ”Turha mennä, kun parista sähköpostistakin selviää olennainen”, Rosa päätti. Hän soi itselleen tilan ja ajan olla, mitä tahtoi olla eikä pakottanut itseään siihen, mitä Annika häneltä odotti. Rosa koki taas yhden kohdan sydämestään puhdistuneen kirjoittamalla. Raskasta ja työlästä olisi käydä käsikirjoitus läpi ja tehdä korjaukset. Tällä kertaa hän ei pyytäisi ystäväänsä tekemään oikolukua, vaan hän tyytyisi virheelliseen suomen kieleen, johon itse korjaamalla kykeni. Sisältö oli tärkeintä Rosan mielestä, ei pilkut, puolipisteet tai täydellisen oikea sanajärjestys. Kyseessä oli kuitenkin omakustanne ja omakustanteen taso sai olla aivan mitä tahansa. 

Kahdentoista aikaan Rosa söi voileivän ja meni suihkuun. Hänen aivonsa virkistyivät jälleen ja hän palasi kirjoittamaan. Hän oli kertonut, millainen nainen hän oli ollut miehiä kohtaan, jotka tahtoivat vain seksiä. Hän ei ollut kertonut, millainen nainen hän oli ollut miehiä kohtaan, jotka tahtoivat parisuhdetta. Rosalla oli aina ollut erittäin tarkka silmä ihmisten suhteen – ei että hän olisi valinnut miehet, jotka olivat kauniita silmälle, vaan millainen mies oli sisimmältään. Kun mies oli osoittautunut täydellisen luotettavaksi, Rosa oli alkanut suhteeseen ja pysynyt siinä vuodesta neljään vuoteen. Rosalla oli ollut ennen Leoa neljä mielekästä pitkää suhdetta. Ensimmäisessä suhteessa mies kutsui itseään kameleontiksi, tuli ateistiperheestä ja rakasti Rosaa liian vähän. Toisessa suhteessa mies oli tullut uskovaisesta perheestä ja miehen äiti oli pakottanut miehen eroamaan Rosasta, joka rakasti miestä liian vähän. Kolmannessa suhteessa Rosa oli ollut jo potilas ja mies oli vuoden jälkeen hyljännyt hänet. Neljännessä suhteessa molemmat olivat olleet potilaita ja sen tarinan Rosa oli jo kertonut.

Leo oli Rosan viides pitkäaikainen elämänkumppani. Irtosuhteita Rosa ei ollut harrastanut, joskin niitäkin oli ollut vuosien varrella muutama hassu. Rosalla oli lisäksi yksi pitkä suhde, joka oli kuin tarina suoraan maanpäällisestä helvetistä, jota hän ei tahtonut koskaan ajatella. Seksistä Rosa ei ollut koskaan nauttinut, vaan seksi oli ollut palvelus miehelle, joka vastalahjana soi Rosalle huolenpitoa ja turvallisuutta. Rosa oli ollut kolmannessa suhteessaan kyetessään ensimmäisen kerran nauttimaan seksistä. Mies oli saanut nautinnon aikaan konstikkaasti seksistä kieltäytyneen Rosan nukkuessa. Leon kanssa Rosa huomasi vasta vuoden jälkeen, että hänen anatomiansa toimi kuten terveen, kiihottuneen naisen anatomian tulisi toimia. Leokin oli huomannut selvän eron, mutta ei kirkkaasti tiennyt, mitä se tarkoitti. Neljä vuotta elämästään Rosa oli ollut selibaatissa nähden joka aamu herätessään valvepainajaista siitä, että hänet oli yön aikana raiskattu.

Rosa oli elämänsä aikana tehnyt niin paljon vääriä tekoja, sanonut vääriä sanoja, lausunut julmuuksia, kohdellut ihmisiä väärin ja mokannut itsensä menettäen kasvonsa, että tiesi, ettei hänen hilpeä kertomuksensa psykoosista ja miessuhteistaan ollut koko totuus hänestä itsestään. Hän tiesi, että hänen pitäisi pyytää anteeksi yhdeltä jos toiselta saadakseen vapauden pakkoajatuksista, piinaavista hetkistä, jolloin hän muisti välähdyksenomaisesti jonkin tekemänsä virheen, koki niin syvää tuskaa, että se vihlaisi ja laukaisi esiin pakkoajatuksen. Pakkoajatus korvasi tietoisuuteen pulpahtaneen virheen ja molemmat painuivat taas unholaan joksikin aikaa. Jotkin hänen julmat tokaisunsa olivat niin hirveitä, ettei Rosa koskaan kertoisi niistä päiväkirjalleen. Hän kesti omasta mielestään hyvin sekopäisyytensä eikä hän hävennyt suuria linjoja elämässään. Mutta sitten olivat ne pienet yksityiskohdat, joita hän häpesi päästä varpaisiin.

Rosa makasi pitkän tovin peiton alla. Malla sai kuulla kauneimmat lempinimensä, joita olivat ”tuhmeliini”, ”höppänä”, ”töppänä”, ”mussukka” ja monet muut. Koira innostui pyytämään emännältään karkkia. Mallalla oli kahdenlaisia karkkeja ja hän sai yhden päivässä kumpaakin lajia. Rosa antoi ajatustensa kierrellä ja kaarrella. Lopulta ajatukset pysähtyivät hänen serkkunsa sanomisiin. Rosalla oli ollut lempiserkku, jota hän lapsena rakasti: Mira. Kun hän jätettyään opintonsa kesken oli kertonut Miralle päätöksestään alkaa kirjailijaksi, Mira oli siihen tokaissut: ”Kaikkeahan sinä voit, kun isälläsi on rahaa.” Oli seurannut hiljaisuus, jonka jälkeen Mira oli todennut: ”Onnea vain valitsemallesi uralle.” Sen jälkeen Rosalla ei ollut ollut enää lempiserkkua.

Kun Rosa, hänen siskonsa ja serkkunsa olivat kasvatettu korskeiksi, ulkoisesti vahvoiksi ja kyvykkäiksi, Rosan kaikki poikakaverit olivat tulleet perheistä, joissa lapsia ei ollut pakotettu mihinkään ulkoiseen esiintymiseen tai esittämiseen. Rosan sisko oli jossakin vaiheessa kertonut Rosalle Miran sanoneen, että kaikki Rosan poikakaverit olivat kuin sukkia, pehmeitä, olemattomia ihmisiä. Ei Mira eikä Rosan sisko kyenneet näkemään ihmisessä, jolla ei ollut tarvetta esiintyä mitenkään erityisesti tai manipuloida toisesta ihailija itselleen, hänen vahvuuttaan ihmisenä. He näkivät ulkoisen esiintymisen heikkouden, jos siitä puuttui väkivaltainen korskeus ja mahtailun halu. Tietenkin molemmilla oli myös tarkoitus loukata Rosaa, jossa he onnistuivatkin hyvin. Rosa oli kuitenkin rakastanut pehmeitä poikakavereitaan, arvostanut heitä suuresti sukulaisiaan enemmän ja hän rakasti Leoa, joka oli sekoitus pehmeää ja tarvittaessa lujaa.

Kahden aikaan Rosalle iski kauhea nälkä. Hän päätti tekaista ruoan, mutta eipä tiennytkään, kuinka kauan kasvispihvien valmistus kesti. Ensin raastaa kaikki juurekset ja kasvikset, sitten ruskistaa pihvit pannulla, jonka jälkeen maistiaispala kertoi, että pihvit oli vielä laitettava uuniin. Hän hotki naamaansa yhden lastenruokapurkin toivoen sen siirtävän nälkää puolella tunnilla. Pikkuhiljaa myös väsymys alkoi hiipiä Rosan jäseniin. Hän oli ollut kolmetoista tuntia hereillä, nukkunut edellisenä yönä neljä tuntia, täysin hänelle käsittämättömästä syystä. Rosan villi arvaus syyksi ylivireydelle oli toissapäivänä koettu itkukohtaus ja pelko Leon menettämisestä.

Vaikka pari oli keskustellut asiasta, Rosa oli kertonut varasuunnitelmastaan ja Leo hyväksynyt sen alkuvaikeuden jälkeen, Rosa saattoi sittenkin olla levoton sisällään ja huolissaan, mikä sai dopamiinin toimintaan. Rosan kaikki tunteet eivät nousseet tietoisuuteen välittömästi, vaan usein usean päivän viiveellä. Hän oli niin täydellisesti oppinut lapsena siihen, ettei vaikeita tunteita saanut näyttää, että oli oppinut salaamaan ne itseltäänkin. Kuitenkin aivokemiat toimivat aidon kokemuksen mukaan, vaikkei tietoisuus tietäisi kokemuksesta mitään. ”Kummallista”, Rosa huoahti ja ajatteli käyvänsä maate odottamaan ruoan kypsymistä. Sen hän saattoi vielä sanoa, että joskus hän nimitti itseään ”rattotytöksi” juuri siksi, että osasi kätkeä todelliset tunteensa ja esiintyä hilpeänä. Kyse oli kai jostain persoonallisuushäiriöstä: taipumuksesta aiheettomaan hilpeyteen tai henkiinjäämisvaistosta. Saman taidon hän oli nähnyt Marilyn Monroessa katsellessaan hänestä kertovaa ohjelmaa. Yleensä rattotytön loppu oli kamala.

18. luku 16. 9. 2011

Rosa heräsi syvimmästä unesta pitkään aikaan kello kymmenen. Hän avasi netin ja kirjoitti julkiseen päikkyynsä ensimietteensä. Äiti oli tarjonnut Rosalle asuntoaan ilmaiseksi, koska oli itse muuttamassa uuteen. Vuorokautta myöhemmin äiti olikin alkanut uumoilla lahjastaan, koska Rosan sisko ei pitänyt ajatusta hyvänä. Rosa kirjoitti päiväkirjalleen netissä, kuinka sisarkilpailu oli hänenkin osallaan vaikuttanut siihen, että hän tahtoi olla henkiseltä tasoltaan siskoaan parempi ihminen. Kilpailu ei kaiketi koskaan loppuisi heidän kohdallaan, mutta Rosa ei viitsinyt ajatella sitä menetyksenä itselleen. Kerran menettämäänsä ei voi menettää useaan kertaan uudelleen.

Rosa lähti ensimmäistä kertaa viikkoon lenkille Mallan kanssa. Hänen kaikki voimansa olivat palanneet ja hän käveli reipasta vauhtia vasta löytämänsä uuden kävelyreitin. Vaikka Rosa oli kymmenen vuotta asunut rakastamassaan pienessä osakkeessa, hänelle ei ollut tullut tutuksi rautatien jälkeen olevat ulkoilureitit, hän ei ollut edes tiennyt niistä. Uusi reitti vei ihanan mustikkametsän halki, kohosi moottoritien äänivalleille ja lopulta kulki pienen lähiön läpi takaisin kotiin. Lenkin jälkeen Rosa meni suihkuun. Hän koki lähes orgastisen nautinnon lämpimän veden kohdatessa hänen hikisen kehonsa. Vähitellen Rosa lisäsi lämpöä ja nautinnon huokaukset pääsivät hänen suustaan itsestään. ”Mikään ei elämässä ole parempaa kuin pitkä lenkki ja suihku” Rosa totesi.

Hän pukeutui kauniisti kalliisiin vaatteisiin, jotka hän oli löytänyt kirpputorilta halvalla. Hänestä Anna Montanan housut olivat parhaimmat, mitä hän tiesi ja hänellä oli niitä useita. Hän etsi harmaata pitkähihaista paitaa ja jutteli sille puoliääneen: ”Missä olet, minä tahdon löytää sinut.” Hän havahtui omaan ääneensä ja mietti, miksi oli alkanut jutella vaatteilleen tai itselleen ääneen. Puhe oli alkanut aivan muutama päivä takaperin. Harmaan paidan päälle Rosa laittoi kauniin villatunikan. Jalkaansa hän laittoi aamutossut, koska periaatteesta tahtoi herättää ihmisten paheksuntaa. Hän ajoi kalleimpaan osaan kaupunkia, kävi kaupungin kalleimmassa ruokakaupassa, poltti tupakan ja astui terapeutin vastaanottotilaan. Ensimmäistä kertaa hän laittoi merkille kaikki vanhat, hienot puu- ja kipsiveistokset vastaanottotilojen seinillä. Terapeutti oli selvästi tehnyt paljon hankintoja ulkomailla.

Kun terapeutti saapui huoneeseen, Rosa nousi, kätteli terapeuttia ja istuutui jälleen käppyrään eteenpäin nojaten. Hän ei ollut kertaakaan hetkeäkään kyennyt istumaan rentoutuneesti terapian aikana. Hän ei tahtonut tuottaa pakolla ulkoista esiintymistä miksikään muuksi, kuin mitä sisin saneli sen olevan. Häntä kauhutti äidit ja isät, jotka hioivat lapsen ulkoista esiintymistä antamatta edellytyksiä ulkoisen muuttumiseen halutuksi kohtaamalla ja hoitamalla lapsen sisintä. Hän kertoi puolessa tunnissa nopeasti puhuen kaiken, mitä oli sillä kerralla aikonut sanoa. Hän kertoi aivojensa ylivireystilasta, kuinka hän oli jäädä tietotulvan alle ja kuinka juuri ongelmanratkaisu oli hänen nautinnoistaan paras. Hän myös mainitsi sen, että saattaisi mennä psykoosiin ja sen että lääketokkuran loputtua oli koittanut hänen elämänsä oivallusten aika.

Hän puhui rattotytön kohtalosta, samankaltaisuudestaan homojen kanssa, jotka koittivat tarjota toisille huippukokemuksia hemmottelupäivien muodossa ja heidän sisimmässään olevasta syvästä kokemuksesta, ettei kelvannut sellaisenaan, vaan oli pakotettu yrittämään kaikkensa, että miellyttäisi toista. Rosa kertoi itsekin tavoittelevansa ammattiauttajien kanssa huippukokemuksen luomista auttajalle pyrkien olemaan niin analyyttinen, älykäs ja rehellinen, kuin suinkin kykeni. Hän kertoi luonnottomasta hilpeydestä ja pelosta joutua raivon kohteeksi, mikäli esiintyi heikkona. Hän kertoi korskean esiintymisen vaatimuksesta ja ihmisten tavasta kasvattaa lapsia paheksuen heitä heikon esiintymisen hetkinä. Hän selitti kuinka tavikset hylkäsivät henkisesti heikoille jääneen mielisairaat, koska heidät oli henkisesti hyljätty heidän ollessaan lapsena heikko.

Hän puhui niin nopeaa, että oli puolessa tunnissa selittänyt kaiken. Ylijäävät viisitoista minuuttia hän kertoi uusista arvoistaan ja sitoutumisestaan niihin. Hän kertoi korvanneensa voimaannuttavan vihan rauhoittavalla ymmärryksellä ja laittaneensa uudet arvonsa heti käytäntöön. Siskon evätessä häneltä mahdollisuutta tilavampaan asuntoon hän ei ollut sallinut itsensä vihata siskoaan. Hän oli lenkillä huomannut kuinka huojentavaa oli, ettei tarvinnut antaa sisimpänsä mennä sekasotkuun vihasta. Kun vihalle sanoi ei, sisin täyttyi oivalluksista, analyysista ja ratkaisuista sekä niiden myötä ihanasta tyytyväisyydestä kykyihinsä oivaltaa. Hän totesikin terapeutille ja itselleen, että on paljon suurempaa kyetä elämään arvojensa mukaan kuin asua tilavammassa asunnossa.

Olennaista Rosan mielestä oli se, että hän oli antanut vihansa riehua sisällään, rienata, haukkua, parjata ja solvata niin kauan, että se viimein oli hellittänyt otteensa hänestä. Hän oli taistellut voimaantuakseen, kohotakseen olosuhteiden yläpuolelle kaikkea häneen kohdistettua nujertamista ja mitätöintiä vastaan. Hän ei ollut alistunut, hän oli antanut vihan hoitaa sen, ettei häntä saatu alistumaan. Kun hän itse oli kypsä, hän oli valinnut uudet päämäärät ja asettanut uudet tavoitteet. Ei niin, että joku olisi asettunut hänen yläpuolelle asettamaan hänelle rajoja, neuvomaan miten elämä tuli elää, sullomaan hänet johonkin kiltin ihmisen loukkoon, vangitsemaan hänet sääntöihin ja normeihin hyvästä ihmisyydestä.

Rosa ei sanonut kaiken liittyvän terapiaan, mutta ajatteli, että valtion myöntämä terapiatuki ja terapeutin suoma mahdollisuus oman elämän jäsentelyyn turvallisessa vaikutuspiirissä saattoivat olla ratkaiseva syy siihen, että hänen sisältään oli alkamaan versomaan uutta. Ensinnäkin valtio oli panostanut häneen. Kokemuksena se ei ollut ilmeinen, mutta varmasti kädenojennus hoiti jotakin syvää kaltoin kohdellun katkeruutta hänessä. Viikoittainen terapia avasi ovet insestituskan ja kauhun käsittelylle, jonka hän myös kertoi jo alkaneen. Kun ytimestä pääsi ulos runsas määrä sinne pakahtunutta tuskaa, tilalle vuoti hoitavaa balsamia, joka rauhoitti, rentoutti ja ilahdutti elämää valtavasti.

Rosa oli ollut oikeassa suurissa odotuksissaan, että terapiaan päästyään hänen elämässään alkaisivat puhaltaa aivan uudet tuulet. Vaikka hän oli perunut sivuaineen, ulkoisesti hän ei ollut vahvistunut, oli kuin hänen sisimpänsä olisi alkanut soida heleämpää säveltä. Vaikka Rosa tiesi, ettei Annika tekisi mitään ilman vanhimman tyttärensä siunausta, ettei saisi äidiltään tilavampaa asuntoa, Rosaa ei masentanut yhtään. Päinvastoin hän koki lähes ekstaattista seitsemättä taivasta. ”Dopamiini on huume”, Rosa tajusi. Rosa ei ollut yli vuoteen käyttänyt masennuslääkettä. Puoli vuotta sitten hänen antipsykoottinen lääkeannoksensa oli laskettu. ”Ja nyt on se hetki, kun lääkkeen lasku todella alkaa näyttää todellisen tuloksen”, hän totesi lumoutuneena uudesta olostaan.

Rosa ei ollut koskaan elämässään koittanut rauhoittavia lääkkeitä kuten diapamia. Vaikka hän oli ruinannut lamaannuksen vuosinaan lääkäriltä rauhoittavia, lääkäri ei ollut suostunut niitä hänelle kirjoittamaan. Nyt hän kiitti mielessään lääkäriä oikeasta päätöksestä. Vaikka osaston lääkäri oli tehnyt kauheimman virheen Rosan kannalta, eli nähnyt Rosassa psykoottisen hullun traumapotilaan sijaan, joka oli oivaltanut totuuden isästään, mies oli tehnyt jotakin hyvääkin. Vaikka mies oli ylilääkinnyt Rosan kasvikseksi, jonka oli vaikea lääketokkuran aiheuttamalta lamaannukselta pysyä hengissä, hän oli säästänyt Rosan riippuvuudelta rauhoittaviin lääkkeisiin. Ja vaikka Rosa oli asunut kaksi vuotta Kallen luona, joka napsi rauhoittavia, Rosa ei ollut koskaan mennyt hänen lääkkeilleen koittamaan uteliaisuudesta, miltä rauhoittava tuntui. Hänen persoonalleen oli ominaista riippuvuudet eikä hän kaivannut yhtään riippuvuutta lisää.

Rosa oli kerran koittanut kokaiinia ollessaan 17-vuotias, mutta tiesi nyt kokemuksesta, että luonnollinen oma dopamiini oli kokaiiniakin kovempi huume. Ja mikä parasta, luonnollinen dopamiini ei loppuisi kesken eikä maksanut mitään. Rosalla dopamiinintuotanto oli vain niin runsas ilman antipsykoottista lääkitystä, että aivojen ylivireys menisi kohtuuttomuuksiin. Ainakin silloin, kun oli hätä. Ainakin silloin, kun oli yksin hädissään eikä ollut ketään koko maailmassa, joka lievittäisi turvattomuutta. Oliko se dopamiini, terapia, rakkaus, kirjoittaminen vai kaikki yhdessä, mutta ensimmäistä kertaa elämässään Rosa koki elämänsä mielekkääksi ja kesti myös vastoinkäymisiä. Pettymys siskoon ei tuottanut surua, masennusta, vihaa eikä pelkoa. Sisko sai olla juuri niin kuspää, kuin tahtoi. Hän ei voinut koskaan ottaa Rosalta Rosan arvokkainta: Jeesusta, Leoa tai kykyä nähdä kirkkaasti, mistä kaikessa oli kyse.

19. luku 19. 9. 2011 Assosiaatiokartta

Rosa heräsi puoli kymmeneltä. Hän keitti kahvit ja meni terassille aurinkoon juomaan sekä kirjoittamaan.

Varovaisin askelin odottamatta suuria

tunnustelen polkua, joka päivää kohti vie.

Jos puhkeaa kukkaan kasvi ilman juuri,

illan tullen sen kuolema jo vie.

Pölyinen on pöytäni kirkkaassa aamussa.

Kahvia moneksi tunniksi juoda.

Linnut laulavat miettimättä huomista.

Avara on taivas, jokaiselle suoja.

Tunteeni ei vietä iloon eikä suruun.

Avoin mieli: ”Tulee, mitä tulee.”

Koko päivä hiljalleen miettiessä kuluu.

Varovaisin askelin mieli etenee.

Tavoite ainoa, olla kokematta vainoa.

Päämäärä yksi, tulla hyväksytyksi.

Tärkeää on vain, välttyä hampailta hain.

Jos vaaran tunne iskee, kuvasta ahdistajain.

Varoen asetan jalkani polulle.

Huolella mietteeni seulon.

En tahdo pudota saaliiksi pedoille.

Suojakseni verkkoa neulon.

Hidas on askel, tarkkaavainen mieli.

Ei lupaa ole tulla pelon aiheilla.

Välttelyyn on harjaantunut kieli.

Sanat selittävät, ei tilaa valheilla.

Trapetsilla mieli taiteilee.

Liian syvään ei saa kurkistaa.

Polkuni on päällä syvänteen.

Huono on tulos, jos sinne putoaa.

Syvänteestä kuvaus, muttei sinne sukellus.

Torjunta on keino elää, koota rohkeus.

Joku hetki sukellan, mahtavin voimin.

Kohtaan, mitä pelkään. Tiedon syvyyksistä poimin.

Kirjoitettuaan runon Rosa palasi sisään. Hän kävi sängylle maate ja päätti tehdä pitkästä aikaa assosiaatiokartan. Hän oli oppinut tuon yksinkertaisen tekniikan lukiossa psykologian tunnilla. Kartalla oli tarkoitus saada esiin aito kokemus, alitajunnan totuus omasta tilanteesta ja päästää salattu tieto tietoisuuteen.

1.    tavoitteita      unelmia                 uskoa                    tahtotila                 torjunta                 kielletty                 pelko        avuttomuus

3.         feenix        vaihtoehdoton     ummistaa silmät         vapautunut               pelko        toivottomuus   välttely 

5.               stagnaatio         kauhu             hersyvä      järjettömyys       masennus                    naamio

7.                          vankeus         ei käy järkeen    raivo          luovuttaminen      itsestä luopuminen

9.                                 vääryys              hulluus           henkinen kuolema      apatia

11.                                  sukupolvien ketju     roolit                 sijaiskärsijä

13.                                                 postmoderni      kaaos

15.                                                        itseohjautuva

17.                                                  ei kenenkään kopio

16.                                                               uljas

14.                                                   oraalla               lahjomaton

12.                                       tervehdyttävä      oikeus        lapsen vaistot

10.                            usko onnistumiseen  aito       katkerat         oksettava, ällöttävä, kuvottava

8.                            Jumala        innokkuus       ilo                 kadotus        luotaantyöntävä

6.          pahan taika raukeaa           usko          vapaus           määränpää        valhe            ”pyörittäjä”

4.         parantuminen     luottamus                     taru                       ihanne                      täyttymys                     epäaito                  viihdyttävä

 2.       rakkaus     enkeli                    suojelus                turva                     lääke                     hiljaisuus              pelleily                  anti

Rosalla meni reilusti yli tunti assosiaatiokartan tekemiseen. Rivi kerrallaan ensimmäisestä seitsemänteentoista hän kirjoitti assosiaatioita, joita edellisen rivin sanapareista syntyi. Puolivälissä kartan tekoa Rosa käytti Mallan ulkona. Hän aina vei Mallan pitkään ruohikkoon, jota ei koskaan leikattu, jonne koira sai tehdä tarpeensa. Lihava nainen käveli koiransa kanssa Rosan ohi ja alkoi torua Rosaa, joka ei kerännyt koiransa jätöksiä. Nainen viesti olemuksellaan ja äänellään tuomiota, jonka Rosa koki uhkana itselleen. Hän palasi sisään ja selvitteli pelon tunteitaan, ennen kuin saattoi jatkaa assosiaatiokartan tekoa. Hän kirjoitti ranskalaisin viivoin vihkoonsa vaikutelmansa toruvasta naisesta:

-          halu tappaa tottelematon

-          laki on ehdoton, palvelee, kun ihmisellä on tarve syytää tuomioitaan toisten päälle

-          pinnan alla tukahtuneena halu raivota toisille

-          teennäinen esiintyminen paljastaa vaikeuden olla itsensä kanssa

-          lujilla itsensä kanssa – uupumus

-          yksi silmäyskin henkisesti väkivaltaiseen masentaa mielen – mahdollinen uhka

-          ilo omista jutuista ja mielenrauha katoaa

-          pelko ja kiihkeä halu (narsistinen raivo) sotkee ajatukset

-          maailman rakenteet, yksilöiden väärämielisyys, psykiatrian määritelmät: kaikki sekoittuu päässä, eikä näe mitään selvään

-          mahdollinen tappaja: pelko ja raivo

Rosalla meni 15 minuuttia saada päänsä selväksi naisesta, jonka koki henkisesti uhkaavana ja kykenevänä tappamaan tottelematon ihminen. Kun assosiaatiokartta viimein oli valmis, Rosa rukoili Jumalalta, että osaisi selittää assosiaationsa levosta käsin – ei hätäännyksestä ja epätoivosta käsin.

Ensimmäisellä rivillä oli Rosan ensimmäiset kahdeksan assosiaatiota, missä hän arveli mielensä pyörivän ja työskentelevän. Ensimmäiset neljä sanaa olivat hänen itsepintainen tarpeensa ajatella myönteisesti ja päästää tietoisuuteen vain kivoja asioita. Seuraavat neljä: ”torjunta, kielletty, pelko ja avuttomuus”, kertoivat syyn, miksi hän tahtoi pitäytyä vain kivoissa asioissa. Toisella, alimmalla, rivillä olivat hänen voimavaransa, joiden voimassa hän uskoi jaksavansa taistella avuttomuuden tunteita vastaan: ”rakkaus, enkeli, suojelus, turva, lääke, hiljaisuus”, mutta riville tuli myös häntä halventava asia: ”pelleily.” Alkaessaan hakea uusia assosiaatioita ensimmäisen rivin sanapareille, hän ammensi tietoa niin taruista kuin sisäisestä todellisuudestaankin. ”Tavoitteita” ja ”unelmia” merkitsivät hänelle Feenix-lintua, joka kykeni nousemaan tuhkasta. ”Unelmia” ja ”uskoa” merkitsivät hänelle vaihtoehdottomuutta: hänellä ei ollut varaa lakata uskomasta parempaan tulevaisuuteen, sillä jos hän siitä lipeäisi, hän putoaisi syvyyksien kuiluun.

”Uskoa” ja ”tahtotila” merkitsivät hänellä silmien ummistamista kaikelta pelottavalta ja häiritsevältä. ”Tahtotila” ja ”torjunta” nostivat hänen mieleensä päämäärän, johon ihminen ei päässyt, mikäli tahtotila oli torjuva: vapautuneisuus. Seuraavat kolme assosiaatiota kertoivat karua kieltään: ”pelko ja toivottomuus” vaanivat häntä aina ja niiden ”välttely” oli hänen selviytymiskeinoistaan tärkein. Neljännellä rivillä Rosa törmäsi jälleen utopistisiin sanoihin. Kun hän pyrki selittämään sanapareja: ”rakkaus, enkeli”, ”enkeli, suojelus”, ”suojelus, turva” ja ”turva, lääke”, hän tajusi ammentavansa utopiansa paremmasta elämästä lasten saduista ja aikuisten fantasiakirjallisuudesta. Noita sanapareja ajatellessaan hänen mieleensä nousivat niin tarinat Frodosta ja hänen kumppaneistaan, Raamatun kertomukset vapauteen johdattavista enkeleistä sekä lastensatu, jossa Hyvä Haltija taikoo Tuhkimolle suojeluksen yhdeksi illaksi.

”Lääke ja hiljaisuus” saivat Rosan ajattelemaan, ettei hänen tarvinnut enää pyrkiä mihinkään suurempaan tai parempaan, sillä hiljaisuus ja turvallisuus olivat ne lääkkeet, jotka hoitivat häntä – määränpää, joka tuotti täyttymyksen. Pelleily ja anti nostivat hänen mieleensä menneen viikonlopun. Hän oli laskenut leikkiä ja pelleillyt enemmän kuin normaalisti, mutta pelleillessään hän oli tiennyt olevansa epäaito ja koettaneensa vain viihdyttää Leoa sekä peittää omaa epävarmuuttaan. Lapsena Rosan isä ja sisko olivat haukkuneet Rosaa huumorintajuttomaksi. He olivat laskeneet leikkiä Rosan kustannuksella, tehneet Rosasta pilaa ja nauraneet hänelle. Kun hän oli pahoittanut mielensä, he olivat syyttäneet Rosaa huumorintajuttomuudesta. Vasta aikuisena Rosa oli oppinut tilannekomiikan ja oivaltanut, ettei hän oikeasti ollut huumorintajuton.

Viidennelle riville Rosa kirjoitti sanan ”stagnaatio.” Lukiossa oli opiskeltu Erik H. Eriksonin teoria persoonallisuuden kehittymisestä, tai egon kehityksestä, tai jostakin sinne päin. Rosa muisti suunnilleen, mitkä eri vaiheet ihmisen oli käytävä läpi saavuttaakseen seesteisen vanhuuden. Mikäli ihminen epäonnistui kehityskriiseissään seurasi epätoivo. Eräs kehityskriiseistä saattoi päättyä kielteiseen tulokseen - stagnaatioon, eli paikalleen jämähtämiseen. Rosa pelkäsi, ettei hänen Feeniks-lintunsa nousisikaan tuhkasta, vaan hän jämähtäisi loppuelämäkseen paikoilleen, jähmettyisi elottomuuteen. Seuraavana sanana Rosan mieleen nousi ”kauhu.” Jos hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin parantua, hänen olisi avattava silmänsä kokemalleen kauhulle.

Jos hän vapauttaisi sielun salaisesta huoneesta pelkonsa, päästäisi irti kielletyt tunteensa, seurauksena olisi järjettömyys. Hänen pelkonsa olivat niin äärimmäisiä ja laukesivat niin pienistä ärsykkeistä, kuten toruvasta lihavasta naisesta, että ne sokeuttivat sielun silmät nähdä enää mitään muuta kuin uhkia ja vaaroja kaikkialla, kaikessa ja kaikissa. Pelko sekä toivottomuus yhdessä merkitsivät Rosalle masennusta, ja toivottomuus sekä sen välttely naamiota, jolla hän verhosi todelliset kasvonsa.

Kuudes rivi antoi Rosalle jälleen voimaa ja valoisuutta. Utopistiset sanat: ”parantuminen ja luottamus” saivat hänet ajattelemaan, että pahan taika raukeaisi joskus. ”Usko, vapaus ja määränpää” olisivat seurausta tarujen toteutumisesta ja ihanteiden täyttymisestä. Kuitenkin Rosa tiesi, että hänessä eli yhä epäaito miesten ”pyörittäjä” – valhe. Hänen ilonsa ei ollut vapautuneen ihmisen hersyvää iloa. Naamio hänen kasvoillaan oli terveen ihmisen naamio, mutta sisällään hän taisteli aina pitääkseen langat käsissään - epätoivon, pelon sekä kauhun aisoissa.  Seitsemännellä rivillä Rosa tajusi, että paikoilleen jämähtäminen ja kauhu merkitsivät hänelle vankeutta, jossa ajatukset eivät enää liikahtelisi vapautuneesti, kyenneet ratkaisemaan ongelmia, oivaltamaan tai toteuttamaan itseään luovasti. Vapautuneen, iloisen ihmisen ja kauhun vangitseman, pelokkaan ihmisen kohtaaminen synnytti pelokkaassa järjettömyyttä. Rosa oli itse lapsena kokenut maailman irstaana vääryytenä: hänellä oli ollut tuskallisen paha olla ja kuitenkin maailma ympärillä nauroi, ilkkui ja piti hauskaa.

Kahdeksannella rivillä Rosa sukelsi jälleen toivon ja voiman ajatuksiin. Hän mietti miten usko ja Jumala antoivat hänelle innokkuutta ponnistella kohti parempaa. Ihmisen motivaatioon vaikutti ratkaisevasti se, kuinka todennäköisenä ihminen piti onnistumista. Rosa luotti Jumalaan täydellisesti. Kun Jumala lupasi paranemista, Rosa ei epäillyt Jumalan sanoja. Tuo lupaus toi intoa hänen elämäänsä, loi taistelumieltä ja esti heittämästä hanskoja tiskiin vaikean paikan tullen. Jokaisen oivalluksen myötä Rosa koki taakkansa kevenneen, sydämensä huojentuneen ja synkkyytensä kirkastuneen, mikä valoi häneen ilomieltä. Valheellinen määränpää merkitsi hänelle kadotusta, teennäisyyttä, roolien vankeutta, mutta itsetutkiskelun tie merkitsi hänelle vapautuneisuuden lisääntymistä ja lopulta myös sitä hersyvää iloa, jollaista Rosa oli nähnyt toisten kykenevän tuntemaan.

Yhdeksännellä rivillä Rosa oivalsi käyttää sanaa ”vääryys.” Se, jos maailma ei käynyt järkeen yhdistettynä raivoon merkitsi Rosalle hulluutta. Järjettömyys ja masennus merkitsivät hänelle luovuttamista. Masennus ja naamio merkitsivät itsestä luopumista, aidon kadottamista. Kymmenennellä rivillä hän oivalsi, että maanpäälliseen kadotukseen joutuneissa, aitoutensa kadottaneissa ihmisissä syntyi katkeruus heidän kohdatessaan välittömiä, aitoja ja iloisia ihmisiä. (Tällä Rosa selitti muun muassa sen, miksi tavikset vihasivat uskovaisia.) Ja jälleen maanpäälliseen kadotukseen joutuneet, itsensä kadottaneet ihmiset olivat Rosasta ”oksettavia, ällöttäviä ja kuvottavia.”

Yhdennellätoista rivillä Rosa yhdisti vääryyden ja hulluuden sukupolvien ketjuksi, jossa vääryydellä kasvatetut lapset kasvattivat aikuisena omat lapsensa vääryydellä ja aina oli yksi tai useampi, joka sairastui kiusaamiskulttuurista hulluuteen. Joskus koko perhe yhdessä valitsi lapsista yhden, johon kaikki purkivat pahan olonsa: sijaiskärsijän, jota kiusaamalla ja jota vastaan liittoutumalla perhedynamiikka pysyi tasapainossa ja perheen muut jäsenet pahalta ololtaan tasapainossa. Oli sanomattakin selvää, mitä Rosa ajatteli omasta asemastaan perheessään. Hän lohdutti itseään sillä, että sairaasta kiusaamisperheestä tulleena hän oli säilyttänyt lapsen vaistonsa, kavahti tekopyhyyttä sekä epäaitoutta ja oli tervehdyttävä yksilö oikeudenmukaisuudentajua ja totuutta. Postmodernissa maailmassa eivät olleet vallalla enää niin jäykät modernit elämänmallit, vaan yksilöt saattoivat ”vaihtaa” persoonallisuusroolejaan elämänsä aikana useaan kertaan aina uudelleen ja uudelleen kunnes saavuttivat sen itselleen oikean ja aidon. Yksilö itse rakensi oman persoonallisuutensa poimien ympäriltään sen, minkä itselleen tarvitsi.

Koko assosiaatiokartan antoisin sana oli viimeinen sana, jonka tuli kiteyttää koko prosessin tulos. Rosalla tuo sana sinä päivänä oli: ”Ei kenenkään kopio.” Assosiaatiokartan aloituksesta sen loppuun saatettuun avaamiseen oli mennyt kolme tuntia. Kun muut olivat pakotettuja raatamaan töissä, hylkäämään aidot halunsa ja tarpeensa, Rosa sai sukeltaa syvälle itseensä ja etsiä vastauksia sairauteensa. Hän ei ollut työkykyinen, vaan hän oli työkyvyttömyyseläkkeellä. Hän muisti erään Tolstoin sitaatin, joka hänen muistinsa mukaan meni jotenkin näin:

"Tekopyhyys voi pettää älykkäimmänkin ja läpitunkevimman ihmisen, mutta vähiten tietoinen lapsi huomaa sen, inhoaa sitä, miten ikinä nerokkaasti se olisi verhottu."

20. luku 21. 8. 2011 Tieteenkritiikki

Rosa heräsi kello kymmeneltä. Hän tunsi viiltävää tuskaa huomattuaan kuukautisten jälleen alkaneen, mikä tarkoitti sitä, ettei hedelmöittymistä ollut tapahtunut vieläkään. Hän keskitti ajatuksensa imeäkseen virikkeitä ajatteluunsa selailemalla tiedesivujen keskustelupalstoja, jossa tieteenfanit esittivät näkemyksiään maailmasta, yhteiskunnasta ja tietenkin kaikesta tieteessä. Kahdeltatoista hän vetäytyi tietokoneelta sängylleen rakentamaan runkoa senpäiväiselle kirjoitukselleen. Hiljaisuudessa hän työsti ranskalaisin viivoin kritiikkiään sen päivän ihmistä, yhteiskuntaa ja tiedettä kohtaan. Kello yksi hän laittoi Laura Pausinin soimaan halutessaan koettaa uudenlaista kirjoitustapaa: taustamusiikkia, jonka kielellistä ilmaisua hän ei ymmärtänyt, mutta jonka voimakkaat melodiat olivat hänestä kauniita.

Maanantai-iltana Rosa oli ollut pelaamassa sählyä. Hän oli onnistunut tekemään useita maaleja, laukomaan syöttöjä ja jopa rakentamaan kuvioita toisten pelaajien kanssa. Tiistain Rosa oli ensimmäistä kertaa ottanut vapaapäivän kirjoittamisesta. Hän tiesi onnistumisen sählyssä ja vapaapäivän jotenkin liittyvän yhteen. Hän käsitti kirjoittavansa ollakseen tyytyväinen itseensä. Hän pyrki ansaitsemaan tyytyväisyyden itseensä tuottamalla niin ytimekästä tekstiä, kuin suinkin vain osasi. Kun onnistuminen sählyssä tuotti suurta mielihyvää omasta kelpaavuudesta ja kyvykkyydestä, hän levollisin mielin salli itselleen vapaapäivän tuotteliaisuudesta ja sen tuottamasta tyytyväisyydestä.

Vetelehdittyään useita tunteja sängyssä Rosa oli vapaapäivänään mennyt kirjastoon hakemaan mielenkiintoista luettavaa ja kuunneltavaa. Hän oli tunnin ajan tutustunut erilaisiin kehitysromaaneihin ja tieteellisiin julkaisuihin. Hän oli aukonut kirjoja, lukenut lauseita ja hylännyt kaikki teokset, joiden lauseiden ilmaisu oli ympäripyöreää, sanojen liittämistä toisiinsa pyrkimättä sen kummemmin väittämään mitään, kiteyttämään mitään ajatusta, mutta vain luomaan lauseita, juttelemaan joutavia ja täyttämään tyhjiä sivuja. Hän oli kuitenkin ottanut neljä teosta mukaansa kotiin: pahuutta teoretisoivan filosofisten esseiden kirjan, arkipäivän kieleen puetun tieteellisen kokoelman eri tutkijoilta, kehitysromaanin mustaihoisesta tytöstä ja itsehoito-oppaan, jossa kerrottiin kuinka harrastamalla kirjallisuutta voisi auttaa itseään.

Illalla Rosa oli tutustunut lainaamiinsa kirjoihin. Filosofiset tutkielmat pahuudesta olivat hänelle pettymys. Kirjan sivuilla hän törmäsi käsitteiden ja ajatusten pyörittelyyn, jotka pyrkivät selittämään Nietzschen, Hegelin, Kantin, Derridan, Foucaultin, ja monien sellaisten filosofien teorioita, joista hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Koska esseiden kirjoittajat eivät pyrkineet väittämään mitään, vaan pelkästään selittämään, mitä joku toinen oli kirjoittanut, Rosan mielenkiinto ei pysynyt tekstissä. Hän muisti hyvin pääpiirteet filosofian klassikkojen ajattelusta. Hegel puhui ajanhengestä, joka toteutui kollektiivien kautta. Kant puhui kategorisesta imperatiivista, joka oli korkein moraalilaki, jonka mukaan ihmisen piti tehdä sellaista, josta voisi johtaa yleisen säännön kaikille. Nietzsche opetti, että uskonto on alistumista ja yli-ihminen on moraalista vapaa. Foucault teoretisoi valtarakenteita, mutta Rosa ei ollut koskaan tutustunut miehen tuotantoon. Derrida ei ollut myöskään Rosalle tuttu.

Rosa oli pettynyt tieteeseen. Tutustuminen psykologiaan, sosiologiaan, filosofiaan ja kasvatustieteeseen oli hänen mielestään hyvin tärkeää ihmisen rakentaessa omaa maailmankuvaansa ja pyrkiessä ymmärtämään ihmisyyttä, mutta kaiken tutustumisensa jälkeen Rosa oli nähnyt kuinka tutkijat kiltteyden ja tottelevaisuuden lapsina seurasivat orjallisesti tieteen ehtoja, tiedeyhteisön sovinnaista tapaa tutkia ja selittää todellisuutta, kykenemättä näkemään oleellista ihmisyydestä, rikkomaan vallalla olevaa tai tavoittamaan korkeampia päämääriä, arvoja ja sitoumuksia kuin tiedeyhteisön asettamat päämäärät tieteen arvositoutumattomuudesta eli arvottomuudesta ja tieteellisen ajattelun vaatimukset kaiken perustelusta tieteen keinoin, joka johti vallalla olevan perusteluun ja hyväksymiseen, uudistusmielisyyden hylkäämiseen ja oikeudenmukaisuudentajun paheksumiseen tieteen yhteydessä arvona, joka ei sopinut tieteelliseen otteeseen työstää uutta ymmärrystä. Tieteellä ei ollut muutosvoimaa. Tiede ei pyrkinytkään muuttamaan maailmaa paremmaksi, koska tieteentekijältä vaadittiin valtarakenteiden hyväksymistä, mikä sokeutti tieteentekijän näkemästä maailmaa vääryyksien ja epäkohtien vaatimuskenttänä. Tieteentekijät tyytyivät puuhastelemaan vaarattomien ajatusten kanssa, koska kaikki kiltit sekä tottelevaiset ihmiset pelkäsivät erottautua joukosta ja vääryyksien ja epäkohtien vaatimuskenttä oli heille kuin miinakenttä, jonne he eivät uskaltaneet astua. Heistä oli siis parempi sulkea siltä silmänsä ja keskittyä tieteelliseen todistamiseen, vanhan toistamiseen ja merkityksettömän tiedon tuottamiseen.

Rosa asteli pakastimelle, otti sieltä kalapuikkoja ja lämmitti ne mikrossa. Hänestä kaikki, syöminenkin, tuntui aivan samantekevältä. Hän ei ollut taaskaan tullut raskaaksi, mikä oli pettymys sekä hänelle että Leolle. Jopa kirjoittaminen tuntui sinä päivänä hänestä samantekevältä. Ainoa onnenpilkahdus oli Malla, joka kiipesi sohvalle tavoitellakseen lelukorista, joka oli nostettu sohvan selkänojan päälle, lelujaan. Ruoan jälkeen hän kävi tupakalla, katseli alakuloista, harmaata maailmaa ja mietti, kuinka turhaa kaikki tavoittelu oli. Oli hyvä päivä kirjoittaa pettymyksestä, hän tajusi, sillä sinä päivänä hän oli kaikkeen pettynyt, koko maailmaan. Seuraavaksi hänen luonnostelemassaan listassa käsiteltäviä asioita oli pettymys ihmisiin.

Nuorissa ihmisissä oli Rosan mielestä vielä jotain aitoa ja voimallista. Viisitoista-vuotias ihminen oli idealisti, uskoi suuriin muutoksiin, omaan kykyynsä muuttaa maailmaa paremmaksi ja uskallus vaatia ympäristöltään itsensä ymmärtämistä. Kuitenkin koulutus ja työelämään siirtyminen vaativat jokaiselta sopeutumista vallalla olevaan, eli opettajien ja esimiesten perseen nuolemista. Oli välttämätöntä liehitellä ylempiään, sulkea silmänsä omalta idealistisuudeltaan, luopua itsestään tyydyttääkseen perustarpeensa ostaa asunto, rahoittaa harrastukset ja saavuttaa yhteiskunnallinen asema. Hylkäämällä itsensä ihminen myös hylkäsi kaiken kielteisyyden, vapautensa kriittisiin ajatuksiin maailmasta, johon oli mukauduttava selvitäkseen. Hän omaksui yhteiskunnallisen todellisuuden, jossa vallitsivat lainalaisuudet, jotka tuottivat kärsimystä eivätkä lievittäneet sitä. Oli hyväksyttyä kyykyttää itseä huonommassa asemassa olevaa ja oli hyväksyttävää tulla kyykytetyksi ylempien taholta. Uusi ihminen työyhteisössä oli kohde, johon purkaa tyytymättömyyden tunteet, kohdella häntä kuten itseä oli kohdeltu noviisina.

Rosa oli pettynyt yhteiskuntaan. Kaikki ihmiset olivat niin turtuneita epäkohtiin ja jokaiselle riitti, että tilipäivänä tuli rahaa, jolla lääkitä turtumusta: ostaa itselle lisää merkkejä menestyksestä, joilla näyttää toisille, että menestyi kilpailussa. Alaluokilta saakka lapset opetettiin kilpailemaan. Yläasteilla ilmapiiri alkoi olla niin armoton, että jos pahaa oloa voisi mitata mittarilla, yläaste kiellettäisiin ihmiselle terveysuhkana. Yläasteen jälkeen toiset heittivätkin hanskat tiskiin ja suosiolla syrjäytyivät. Toiset jatkoivat kilpailemista, kumartelua ja saavuttivat pian tilaisuuden alkaa ääneen paheksumaan luusereita itsensä kerätessä pisteitä tottelevaisuudellaan ja kyvyllään mukautua vallalla olevaan.

Orjamaista kuuliaisuutta vaativa järjestelmä palkitsi kilteimmät, mutta myös häikäilemättömimmät, jotka pääsivät esimiesasemiin taitavasti manipuloimalla johtajia mielistellen ja esiintyen tarmokkaina perseen nuolijoina. Johtajat tunnistivat tarmokkaan työntekijän, joka omalla panoksellaan kasvattaisi liikevaihtoa, palkitsi häntä esimiesasemalla, jonka johtajana hän ruoskisi kaiken irti alaisistaan, jotka hän oli itse saanut valita pyrkien valitsemaan ne, jotka tarmokkaimmin tahtoivat menestyä, hinnalla millä hyvänsä, nuolla ja hylätä itsensä. Kilpailuyhteiskunta ei ollut yhteisö, jossa ihmiset todella voisivat voida hyvin. Koulumaailma ja työelämä olivat Rosasta kuin riistokoneisto, jolla yksilöistä revittiin irti paras mahdollinen suoritus. Hyväksynnän ihminen sai vasta, kun suoritus kelpasi, mukaili riittävästi julkilausuttuja päämääriä, mutta hiljaisesti hyväksyi myös sanomattomat päämäärät, vaatimukset liehittelystä ja hännystelystä vaikenemalla epäkohdista.

Rosan ideaaliyhteiskunnassa ihmisen narsistiset tarpeet tulla kohdatuksi, autetuksi ja ymmärretyksi ihmisenä, eli identiteetin rakennustarve olisivat osa työelämää. Joissakin työyhteisöissä työntekijöille tarjottiin aika tällaiseen identiteettityöhön työnohjauksen muodossa. Ideaaliyhteiskunnassa tuloerot eivät enää kasvaisi, häikäilemättömimmät eivät keräisi taskuihinsa kaikkea, minkä etuina irti saivat. Mutta Rosa ei jaksanut uskoa sellaisen yhteiskunnan saapuvan koskaan, missä duunaria ei riistettäisi naurettavalla palkalla, olemattomin etuuksin. Yhteiskunta perustui kilpailuun, jossa markkinavoimat ratkaisivat, miten paljon ihmiseltä vaadittiin orjanasemaan mukautumista ja kaikki voitiin perustella markkinavoimien loogisin laein, kenties jopa häikäilemättömimpien suuret palkkiot, jotka revittiin duunareiden selkänahasta.

Rosa oli tehnyt analyysinsa omista havainnoistaan: sekä hänen äitinsä, isänsä että siskonsa olivat esimiesasemassa. Siinä asemassa kyvyttömyys empatiaan oli etu. Kun tulosta oli tehtävä, häikäilemättömyys oli kaiken edellytys. Menestyjää ei saanut rasittaa idealismi tai pyrkimys oikeudenmukaisuuteen. Kovat arvot ja kovat otteet olivat perusteltuja, sillä maailma tai yhteiskunta ei heidän mukaansa toimisi, jos ihmisen arvokkuus tai arvostava kohtelu perustuisi johonkin muuhun kuin saavutuksiin, suorituksiin ja mukautumiseen. Rosa oli tajunnut, mitä hänen perheenjäsenensä vaativat alaisiltaan. Hän oli kuullut, kuinka hyväkin työntekijä, jos oli liian hyvä, oli oikeastaan huono työntekijä, sillä yksilö, jonka sisäinen maailma oli terve halusi tehdä työnsä sisäisestä palosta, mutta sellainen ihminen kykeni myös ajattelemaan itse, kyseenalaistamaan, asettumaan poikkiteloin tai ilmaisemaan kriittistä ajattelua.

Rosan siskon mukaan työkyvyttömyyseläkkeellä olevan Rosan olisi kuulunut käydä hänen luonaan siivoamassa, että joutilas tekisi edes jotakin. Leoa hän muistutti jokaisen kohtaamisen aikana, kuinka miehen kuului tehdä hänelle uudet kuistin lasit. Viimeisimmän kohtaamisen aikana hän oli yksitellen kironnut kaikki ihmiset, jotka olivat kieltäytyneet auttamasta häntä remontissa. Rosa ja Leo eivät olleet kertaakaan käyneet auttamassa häntä remontissa. Sitä sisko ei ääneen sanonut, mutta kymmenminuuttisen aikana kaikki hänen mieleen tulevat kiroukset olivat menneet kaikille muille, jotka eivät olleet tulleet auttamaan. Autossa Rosa oli todennut Leolle, ettei hän ollut siskolleen mitään velkaa. Koettaessaan toipua psykoosista sisko ei ollut koskaan muistanut häntä edes ystävällisellä tekstiviestillä, saati tarjonnut mitenkään apuaan. Rosasta oli jokseenkin käsittämätöntä, miten sisko saattoi odottaa Rosan puolestaan osallistuvan hänen remonttihankkeeseensa.

Annika oli ostanut tyttärilleen yhteiseksi lomapaikan. Kun tontilta oli myyty metsää, rahat oli laitettu siskon yksityiselle tilille. Rosalle ei ollut annettu oikeutta sanoa vastalausetta, vaan häntä oli vaadittu luottamaan, että rahat menisivät siskon hallussa lomapaikan kunnostamiseen. Rosan mielestä tuo oli vain yksi esimerkki perheen kykenemättömyydestä ajatella tai toimia oikeudenmukaisesti. Rosaa kiukutti toisinaan, kun hän ajatteli perhettään, mutta hän hyväksyi tosiasian, etteivät he koskaan myöntäisi itsessään olevan mitään vikaa. He olivat yhteiskunnan voittajia ja heidän menestyksensä riitti turvaamaan heille tasapainon itsensä ja ympäristönsä kanssa. Muita ylempänä he olivat turvassa kiusallisilta ajatuksilta ja hyökkäyksiltä, ja asemansa turvin he saattoivat halutessaan tuhota sen, joka uskaltautui arvostelemaan tai esittämään kriittisen arvion heistä. Heidän menestyksensä työkykyisinä perustui vahvuuden kokemukselle, jonka he saivat haukkuessaan heikompiaan, siksi juoruilu oli heidän tapansa rentoutua, sosialisoida ja kokea mielihyvää.

Rosa oli ollut menneen viikonlopun aikana kurssilla jälleen. Tällä kurssilla oli opetettu ihmisiä, jotka olivat elämässään kokeneet jotain vaikeaa, puhumaan ja kertomaan kokemuksistaan. Rosa oli kuunnellut keskustelua ja elämäntarinoita tarkkaan. Hänestä mielenkiintoisin oli ollut huumeidenkäyttäjän isän kertomus kokemuksistaan huumeidenkäyttäjän isänä. Mies oli muun muassa kertonut, että hänelle oli tullut halu tuhota väliin itsensä, väliin poikansa. Pojalle oli isän mukaan huumeiden käytön seurauksena tullut skitsofrenia, vainon kokeminen turhaan, turhia pelkoja, selittämättömiä harhaluuloja, perusteettomia ajatuksia todellisuudesta. Kurssilla olevat olivat myös keskustelleet kohtaamisesta teini-ikäisten lastensa kanssa. Eräs oli sanonut, kuinka hänen teki mieli sanoa lapselleen: ”Kuule, sinä et tiedä yhtään mitään.” Rosa oli miettinyt aitouden kuolemaa nuorena, vainoharhojen syntyä aikuisuuden kynnyksellä ja lopulta ihmisen luopumista omasta ajattelusta alkaakseen jälleen ”parantua” omista ajatuksistaan. 

Rosa mietti uuden kirjan vaikutusta lukijoihin. Kuinkahan moni kouluttautunut ajattelee kirjaa lukiessaan, että ”kuule, sinä et tiedä yhtään mitään”, hän mietti. Ihmisillä oli outo ajatus, että päästessään vanhemmaksi tai kouluttauduttuaan riittävästä, he jotenkin tiesivät asioista enemmän ja paremmin, kuin ne, joilla ikää tai koulutusta oli vähemmän. Rosan mielestä ihmisen tietämys oli sitä lähempänä totuutta ja aitoa rehellisyyttä, mitä vähemmän ihmisellä oli ikää tai koulutusta. Kun lapsi kavahti tekopyhää ihmistä, kyseessä oli aito, luotettava tieto, että tuo, jota lapsi kavahti, oli kammottavan kaukana kaikesta luonnollisesta, sydämellisestä ja ihailtavasta. Sitten taas ihminen, joka oli alistunut koulutukselle, ihaili vaivoitta teennäistä itsensä korottajaa. Hän näki tässä ihailtavan, rehellisyydestä irtaantuneen eli menestyneen ihmisen, jota lapsi taas ei osannut vielä nähdä.

Sekin oli hassua, kuinka sivistyneenä ihmiset pitivät länsimaista yhteiskuntaa. Mitä suuremmaksi epäoikeudenmukaisuus kasvoi, sitä menestyksekkäämpänä ”voittajat” pitivät yhteiskuntaansa, kykenemättä lainkaan ottamaan kuvaan mukaan ”häviäjiä”, niitä, jotka putosivat sukupolvia kestävään köyhyyteen, sairauteen ja kouluttautumattomuuteen. Epäkohdat olivat niin räikeitä, että vaati melkoista kykyä olla näkemättä kokonaisuutta ja kykenemättömyyttä samastua toisiin pitääkseen länsimaista yhteiskuntaa sivistyksen huippuna. Psykopaattinen kyky olla tuntematta empatiaa oli paljon yleisempää kuin sen äärimuodot: toisen ihmisarvon täydellinen tuhoaminen. Hienovaraisessa toisen ihmisarvon tuhoamisessa sen sijaan ei nähty mitään ongelmaa. Köyhä tai sairas sai vikistä minkä tahtoi ihmisarvonsa perään kenenkään sille antamatta yhtäkään myötätuntoista ajatusta. Marginalisoimalla hullut pois yhteiskunnan uskottavien osallisten joukosta kukistettiin yksi jos toinen toisinajattelija, joka osoitti olevansa kykenevä kriittiseen ajatteluun.

Rosa oli myös pettynyt politiikkaan. Hän oli käynyt lukemassa vaaliehdokkaansa blogia. Häntä oli oksettanut, kuinka hallitukseen päässyt edustaja oli välittömästi omaksunut voittajien äänensävyn kirjoittaessaan väheksyvästi oppositioon jääneiden mahdollisuudesta vaikuttaa mihinkään. Vasemmistoliitto oli iät ja ajat ollut oppositiossa. Siksikin oli naurettavaa, kuinka heillä nyt oli vara vähätellä niitä puolueita, jotka olivat sillä hetkellä oppositiossa. Rosaa hävetti, että hän oli äänestänyt tuota ehdokasta, joka paljastui kusipääksi. Sinä päivänä Rosa oli pettynyt kaikkeen, myös itseensä. Hän vain pyrki hajottavaan kritiikkiin, pystymättä näkemään missään mitään hyvää.

21. luku 27. 8. 2011 ”Vain hullut täältä tahtoo lähteä pois” 

Rosa oli viikon mittaan miettinyt paljon paheksuntaa. Paheksunnan näkeminen kaikkialla ja kaikissa oli Rosan senhetkisistä ongelmista suurin. Viikon mietittyään ilmiötä, hän ei suinkaan tullut selvyyteen, miten hän korjaisi vikansa eikä edes selvyyteen siitä, mistä ilmiössä oli pohjimmiltaan kysymys. Hän analysoi ja teoretisoi saattaen vain esittää arvauksen siitä, miksi ihmiset paheksuivat tai halveksivat toinen toisiaan. Ilmiön tarkastelu oli vaikeaa, koska Rosa ajatteli sitä paatoksella, epätoivosta käsin. Hän oli itse osallinen toisten ihmisten paheksunnasta ja halveksunnasta eikä voinut osoittaa sormella, että ”Nuo, tuolla.”

Rosasta halveksiminen ja paheksuminen olivat saman ilmiön eri tasoja. Halveksiminen oli äärimmäistä, sensuroimatonta ja ilmeni yleensä vain vahingossa. Paheksunta taas oli täysin hyväksyttyä, sävyisämmin ilmaistu halveksiminen. Siitä oli leikattu vihan sävy pois, jäljelle jääden sävy tuomiosta. Halveksiessaan toista ihmistä ihminen koetti kunnolla huitaista toisen pois hyväksyttyjen ihmisten joukossa. Paheksunta oli selän takana puhumista, toisten valmistamista samaan linjaukseen mukaan ja todellisen vihan peittämistä. Halveksiminen oli vahinko, mutta paheksunta oli yleisesti hyväksytty muoto puhua erilaisista ihmisistä.

Rosa keksi kaksitoista syytä, joiden perusteella joku halveksi tai paheksui toista. Pahantahtoinen ihminen keskittyi ulkoisiin, mitattavissa ja nähtävissä tai tiedossa oleviin ominaisuuksiin, kuten

-          ihonväri

-          seksuaalinen suuntaus

-          poliittinen suuntaus

-          rasvaprosentti

-          siviilisääty

-          kotimaa

-          mielenterveys, diagnoosit

-          riippuvuudet

-          rahassa mitattavissa oleva menestys, köyhyys

-          sukupuoli

-          ikä

-          työkokemus

-          koulutus

-          uskonnollinen vakaumus

Suomessa vieläkin tapasi silloin tällöin ihmisiä, jotka tulivat maaseudulta ja kuuluivat ankaraan uskonnolliseen liikkeeseen, joiden mukaan poikalapsi oli parempi kuin tyttölapsi. Vaikka Suomi oli yksi maailman tasa-arvoisimmista maista maailmassa, Rosa tiesi, että jotkut miehet pitivät naisen sukupuolta osoituksena huonommuudesta. Suomi oli kammottavan rasistinen maa. Takapajuisuus näkyi myös siinäkin, että Suomessa homous oli avoimesti halveksittu ominaisuus. Poliittinen suuntaus tuntui olevan ainakin Rosan perheelle aina olleen syy halveksia itsestä poikkeavia ihmisiä. Saman oikeuden halveksimiseen antoi, jos joku oli uskovainen.

Uusi ominaisuus, jonka mukaan ihmiset joko halveksivat tai kunnioittivat, oli rasvaprosentti. Kaikki muut syyt halveksia olivat olleet jo ammoisina aikoina. Mestari halveksi kisälliä, työssä kokenut halveksi vasta-alkajaa, rikas halveksi köyhää, vanha ja omasta mielestään tietävä halveksi tietämätöntä, raitis ja reipas halveksi riippuvuuksissa elävää ja vakaumukseltaan nuhteeton halveksi synneissä elävää. Kuitenkin oli aina ollut olemassa erinomaisia, taitavia ja viisaita ihmisiä, joiden itsetunto ei pysynyt kunnossa muita halveksien, vaan ihan oman työn ja elämän tuloksena. Tällaiset viisaat miehet ja naiset kasvattivat lapsensa nähden lastensa sydämiin. Näistä lapsista kasvoi sydämeltään avaria, joiden ei tarvinnut halveksimalla toisia hankkia itselleen kokemusta kelpaamisestaan ihmisenä.

Rosan mielestä ihmiselämä oli kuin halveksunnan keinulaudalla oloa. Hän kävi ihmisten ilmoilla ja sai osakseen paheksuntaa ja halveksimista. Hän tuli kotiin ja halveksi mielessään tai päiväkirjalleen ihmisiä. Hän meni jälleen ihmisten joukkoon ja tuli arvoltaan nollatuksi työttömänä, hulluna ja lihavana. Hän tuli kotiin koettaen epätoivoisesti nitistää tuon toisen itselleen antaman arvottamisen, arvottamalla tuon toisen alimpaan helvettiin. Näin siis karrikoidusti Rosan elämän keinulauta toimi. Hän ei kuulunut siihen pieneen osaan erinomaisista, taitavista ja viisaista, joiden sydän oli avara ja joiden sydäntä ohjasi ymmärrys ja myötätunto toisia kohtaan. Hän oli ollut kuolla omaan tuskalliseen kokemukseen, ettei hänellä ollut edes arvoa olla olemassa, saatikka että kelpaisi ihmisenä. Jokainen halveksiva silmäys sai hänet muistamaan tuon kokemuksen ja hänen mielensä hetkellisesti luhistumaan.

Rosan itsetunto-ongelmien synty oli lapsuudessa. Isovanhemmat varsinkin, mutta myös vanhemmat, olivat olleet sitä mieltä, että Rosa oli ”huono lapsi”, ”ongelma” tai ”paha lapsi.” Oikeasti Rosa oli ollut äärimmäisen kiltti lapsi. Hän oli tehnyt mitä tahansa koettaessaan miellyttää. Hän oli ollut hiljaa, koettanut pysyä pois tieltä, ei koskaan ollut kitissyt tai tuonut pahaa oloa näkyviin. Joskus teini-iässä Rosalle oli tullut mieleen olla juuri sitä, mitä vanhemmat olivat aina viestineet hänen olevan:  paha. ”I am what you say I am”, lauloi Eminem. Sellaisen, jonka itsetunto oli aivan nollissa, valtasi joskus halu näyttää tuomitsijoilleen olevansa juuri sitä, mitä tuomitsijat viestivät ja sanoivat hänen olevan. Ihmisten antamilla määritelmillä oli lähes yliluonnollinen valta, ennustukset kävivät toteen, määritelmät olivat kuin suuntaviittoja siihen, mitä ihmisestä tuli, kuka hän hetken tai lopullisesti oli.

Suomessa kohistiin joka mediassa koulukiusaamisesta. Kouluampujien jälkeen asiaan oli alettu kiinnittää huomiota. Nyt radio, teatteri ja lehdet kertoivat koulukiusaamisen vastustamisesta kertoen juttuja kouluista, jotka olivat onnistuneet nollaamaan kiusaamisen tai tarinoita kiusatuista. Kukaan ei edelleenkään nähnyt, mitä pitäisi tehdä, jotta koulukiusaaminen loppuisi. Rosa tiesi, että kotikiusaamisen olisi loputtava, jotta kotona kiusatut lapset eivät koulussa kokisi tarvetta tai halua kostaa kiusaamalla sijaiskärsijöille. Mutta sellaista termiä kuin kotikiusaaminen ei ollutkaan. Ihmiset eivät tienneet siitä ilmiöstä mitään. Kaikista oli aivan luonnollista, että vanhemmat hermostuivat lapselle, jos lapsi oli hidas tai lapsella oli paha olo. Terapeutti sanoi halveksimisen ja hyväksymisen vuorottelua lapsen manipulaatioksi, mutta Rosa oli itse kokenut sen lapsena vain äärimmäisenä nujertamisena, jota hän oli sittemmin alkanut nimittää kiusaamiseksi.

Rosa muisteli koulua. Kuinka ensiarvoisen tärkeää oli ollut, ettei erottunut joukosta. Vaatteet piti olla juuri oikeaa merkkiä, hiukset laitettu juuri viimeisimmän muodin mukaan. Alituiseen pelotti, että jos sanoisi jotain, josta joutuisi naurunalaiseksi. Sama yläastemeininki tuntui toisilla jatkuvat koko elämän ajan. Jos kuntosalille tuli tavalliset verkkarit ja t-paita päällä, ihminen sai kyllä tuntea, kuinka kalliisiin jumppavaatteisiin sonnustautuneet loivat halveksivia silmäyksiä häneen. Rosa ihaili ihmisiä, jotka uskalsivat erota joukosta. Itsessään hän kunnioitti sitä, ettei ollut koskaan valinnut poikakavereitaan ulkoisen olemuksen perusteella. Kun kyse oli elämän tärkeimmästä päätöksestä, elämänkumppanista, hän oli mieluummin katsonut ihmisen sydämeen, kuin tämän ulkonäköön.

Vaikka Rosa oli ollut kotona kiusattu sekä vanhempien että siskonsa taholta, hän ei ollut koskaan sallinut kenenkään kiusata ketään. Hän oli asettunut ystäviään vastaan, hienoista perheistä tulevia, lääkäreiden lapsia vastaan, heidän kiusatessaan luokan yksinäistä poikaa, joka jotenkin koetti räpeltää koulussa mukana. Hän oli jo toisella luokalla asettunut ringin keskelle kiusatun tytön vierelle muiden kiusatessa ringin kehillä, vaikka oli tuskin tuntenut tyttöä. Rosa tiesi, kuinka pahalta kiusaaminen heikosta ja yksinäisestä tuntui kykenemättä vain seisomaan vieressä, kun jollekin tehtiin jotain niin julmaa. Kuitenkin paha tahto oli syöpynyt Rosan sieluun. Paha tahto nujertaa, halveksia, haukkua ja manata alimpaan helvettiin. Vaikka sisäiset rajuilmat olivat loppuneet, kiitos ensimmäisen julkaistun päiväkirjan, Rosa tunsi itsensä, motiivinsa ja kaipuunsa kostaa jollekin kaiken sen, mitä hän oli saanut kokea.

Tieteellinen todistaminen ei koskaan saisi esiin kiusaamisominaisuuksia ihmisestä. Jos ihmiselle lyötäisiin eteen rasti-ruutuun-kysely, jossa kartoitettaisiin kuinka paljon kiusaamismotiivit ajoivat häntä valtaan, asemaan ja menestykseen, kukaan vastaajista ei tuntisi itseään niin hyvin, että olisi sinut itsensä kanssa myöntääkseen juuri halun kiusata, kukkoilla ja pomottaa olevan syy, miksi hän pyrki niihin tehtäviin ja asemiin, kuin hän pyrki. Tiede ei voinut saada esiin ihmisistä mitään, mitä ihmiset eivät itsessään hyväksyneet tai tienneet olevan. Lähes kaikki ihmiset olivat täysin sokeita sellaiselle kipeälle ominaisuudelle kuin halu kostaa, mitätöidä, määritellä, arvottaa, katsoa alas, hukuttaa arvottomuuteen ja käyttää valta-asemaa väärin. Kun yleisesti puhuttiin, että lapset tarvitsivat rajoja ja rakkautta, Rosa oli kuullut, kuinka juuri rajat olivat vanhemmille kaikki kaikessa. Niillä he oikeuttivat sokean kostonhimonsa kieltää, kahlita ja nujertaa lapsi. ”Ne rajat on tosi tärkeitä”, Rosa oli kuullut erään ammattikasvattajan sanovan, nähden ettei nainen kyennyt ansaitsemaan kasvateiltaan rakkautta tai ihailua. Siinä missä rakkaus loppui, alkoivat rajat.

Rosa ei tahtonut liikaa mainostaa uskoa Jumalaan lääkkeenä maailmalle ja sen ihmisille. Kuitenkin ajatellessaan kaikkea kiusaamista maailmassa, keinulautaa, jolla ihmiset elivät väliin tullen halveksituksi, väliin halveksien takaisin tai kostaen jollekin sijaiselle kuten lapselleen, hän ajatteli, että vain Jumala, pyrkimys korkeampiin päämääriin kuin kostoon, voisi olla ratkaisu. Ei niin, että uskon nojalla, ihminen löytäisi tunteen paremmuudesta ihmisenä muihin nähden, vaan juuri koska uskon nojalla ihminen kokisi itsensä arvokkaaksi eikä enää kaipaisi sen kokemiseksi itseään huonompia, joita mollata. Hän ei enää ylläpitäisi sellaista kulttuuria, jossa kaikki panettelivat kaikkia. Koska Jumala näki sinne, minne ihmiset eivät, ulkonaisten ominaisuuksien taakse ihmisen sydämeen, ihminen voisi alkaa kokea itsensä arvokkaaksi sinänsä, ei koska oli saanut koulut käytyä ja päässyt töihin tai koska oli huonompia, joita mollata, joista puhua selän takana pahaa ja mässätä heidän epäonnellaan ja käsittämättömyydellään, kuten hulluudella. Ihmisarvo oli ihana käsite, mutta harvat ihmiset nauttivat sitä maailmassa, juuri koska ihmiset eivät kokeneet sitä ilman, että täyttivät toisten asettamat ulkoiset kriteerit ihmisarvolle.

Rosa muisti Jeesuksen asettaneen ihmisille päämäärän: kukaan ei saanut haukkua ketään ”hulluksi.” Sellaisesta Jeesus oli antanut ehdottoman lain. Rosan mielestä Jeesus kykeni taivaastaan antamaan ihmiselle kokemuksen ihmisarvosta. Hän oli itse kokenut rakkauden, Jumalan ja Jeesuksen rakkauden. Kun Jeesus asettui heikon puolelle ja heikko ihminen tunsi sydämessään, että Jeesus oli hänen puolellaan, sydämessä alkoi suuri muutos. Taikasauvan heilautuksella ihminen ei puhdistuisi vihasta, kaunasta ja kostonhimosta, mutta ihmisarvon saaminen oli alku kaikelle, josta ensimmäinen merkki oli, ettei enää taipunut tunnustamaan kiusaajien antamaa totuutta itsestään. Ei ajattelisi itsestään niillä sanoilla, kuin kiusaajat: ”saasta, paha, kunnoton, kelvoton”, vaan ajattelisi Jumalan ajatuksia itsestään: ”rakas, arvokas, ihana, uskollinen.” Rosa tiesi, että kun kerran kokee Jumalan mullistavan voiman sydämessään, ei koskaan enää tahtonut kääntyä pois katselemasta niihin kasvoihin, joista loisti halveksimisen ja julmuuden sijaan rakkaus.

22. luku 29. 9. 2011  Ansioton ja asiaton

Rosa heräsi kuudelta ja vei Leon töihin. Sillä viikolla hän oli joka aamu herännyt aikaisin, ettei Leon tarvinnut enää kulkea moottoripyörällä. Iltapäivällä hän oli aina hakenut Leon. Yllättävän pian hän oli tottunut heräämään aikaisin ja koki saavansa päivistä enemmän irti, kun ne aloitti varhaisemmin. Joka aamu he olivat ajaneet ensin huoltoasemalle tapaamaan Leon enon ja juomaan kahvit. Leon auto oli remontissa. Mies oli remontoinut sitä kaksi viikonloppua eikä auto vieläkään ollut valmis. Rosa oli istunut hallissa ja seurannut, ettei kipinä tai mikään loukkaisi miestä.

Rosa oli edellisenä päivänä käynyt ohjaajan luona, joka koulutti kokemuskouluttajia. He olivat käyneet läpi hänen esitelmänsä elämästään ja sairaudestaan. Kuunneltuaan Rosan esitelmän ohjaaja esitti muutaman kysymyksen: ”Miksi koet olevasi erilainen kaikista muista?” ja ”Mikä kuntoutuksessa oli niin hyvää, että siellä koit saavasi apua?” Rosa selitti, kuinka ei työ- ja opiskeluyhteisöissä epäluuloisuutensa takia kyennyt olemaan rento tai nauttimaan toisten seurasta. Hän selitti perusteellisesti, kuinka epäluuloisuus oli syvällä hänen ytimessään ja hän pelkäsi ja ounasteli ihmisten aina koettavan mitätöidä hänen arvonsa. Ohjaaja antoi Rosalle uuden diagnoosin: ”Eikö sinulla ole diagnosoitu epäluuloista persoonallisuushäiriötä ennen skitsofreniaa?”

Ohjaaja ei sanallakaan sanonut Rosan joutuneen kestämään paljon tai kärsineen elämässään. Sen sijaan hän alkoi penätä Rosalta, että kun Rosa kävisi pitämässä kokemuspuheenvuoronsa oppilaitoksissa, joissa koulutettiin tulevia hoitajia, hän ei mainitsisi mitään insestiepäilyistään. ”Voisitko paketoida tämän tarinasi jotenkin toisin”, ohjaaja ehdotti moneen kertaan. Rosasta vaatimus tuntui järjettömältä. Sairaus oli alkanut perheen alkaessa uhkailla mielisairaalalla vastaiskuna hänen syytöksilleen insestistä. Pelko ja pakokauhu olivat lopulta laukaisseet psykoosin, joka oli kestänyt monen vuoden ajan. Insestisyytökset olivat oleellisin osa hänen tarinaansa ja niistä vaikeneminen olisi johtanut aivan toisenlaiseen tarinaan. Tarinaan, joka ei olisi hänen tarinansa. Rosa ei suostunut paketoimaan tarinaansa toisin. Hän sanoi, että ellei hänen tarinansa kelpaisi tulevien ammattilaisten opettajille, hän jättäisi tarinansa heille kertomatta.

Rosaa oli naurattanut ohjaajan penääminen, kun hän oli ajanut kotiin. Ohjaaja oli perustellut vaatimustaan sillä, että insestitarina ei jotenkin sopinut hoitoalaa ammatikseen opiskeleville, koska opiskelijoiden joukossa oli leastadiolaisia. Näin oli opiskelijoiden opettaja sanonut. Rosa ei uskonut selitystä. Hän uskoi, että opiskelijoiden opettaja oli itse ahdistunut tuon sanan esiintulosta eikä tahtonut tunneillaan puhuttavan asiasta. Naurettavinta Rosasta oli se, ettei tulevia ammattilaisia koulutettu kohtaamaan insestin uhreja. Hän muisti, miten hoitajat ja lääkärit olivat suhtautuneet häneen ja hänen epäilyksiinsä: diagnosoimalla hänet harhaluuloiseksi. Traumapotilaasta oli tehty hullu.

Rosa ei osannut edes olla vihainen maailman mädännäisyydestä. Oli sanonta: ”Leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä.” Se kyllä piti paikkansa hänen elämässään, hän tajusi. Rosa ymmärsi, että aina kertoessaan tarinansa hän asetti toisen, kuulijan, oikeudenjakajan asemaan. Joko tuo toinen eväsi häneltä hänen oikeuden omiin kokemuksiinsa ja tunteisiinsa tai tuo toinen antoi hänelle oikeutta. Hänen elämässään oli kyse rikollisen suuresta vääryydestä, johon toisen ihmisen täytyi ottaa selvä kanta. Useimmiten ihmiset eväsivät häneltä oikeuden: hän ei saisi puhua kokemuksistaan, häntä ei otettu tosissaan, hänessä nähtiin mieluummin hullu kuin insestin uhri ja häntä diagnosoitiin tuntematta mitään syyllisyyttä, eihän hänen tapauksessaan kyse ollut mistään loukkauksesta, koska hänet oli jo diagnosoitu ja saatettu siihen asemaan, jossa hänen diagnosoiminen oli oikea lähtökohta kohdata hänet. Hän ei ollut ihminen, vaan potilas. Hänen loukkaamistaan ei tarvinnut kaihtaa, koska hänen reaktionsa sellaiseen olisivat kuitenkin sairauden tuomaa sairasta reaktiota.

”Kohdatessaan minut ihminen joko jakaa oikeutta tai evää oikeuden”, Rosa mietiskeli. Hän oli sanonut sen ohjaajalle ääneenkin. Ohjaaja oli vastannut, että Rosan tapauksessa ei ollut kyse tuomitusta rikoksesta, vaan pelkästä epäilystä. Siinä vaiheessa, tai jo kauan ennen, Rosa oli luovuttanut: ohjaaja ei kykenisi käsittämään, kohtaamaan häntä tai tuntemaan myötätuntoa. Hän oli selvittänyt kantansa tarinan muuttamisesta ja lähtenyt. Hän oli lähtenyt tuntien ylpeyttä orastavasta kyvystään olla pettämättä itseään mukautumalla toisten vaatimuksiin totuudesta hänestä. Ohjaajat ja opettajat saisivat ajatella hänestä aivan mitä tahtoivat, mutta viime kädessä merkityksellistä oli, taipuisiko hän ajattelemaan itsestään kuten he, vai olisiko hän itselleen uskollinen. Elämänsä aikana Rosa oli pettänyt itsensä niin useaan kertaan: pyydellyt isältään syytöksiään anteeksi, madellut ihmisten edessä julistaen heidän olevan oikeassa skitsofreniasyytöksineen ja unohtanut vuosikausiksi, mitä oli käsittänyt tapahtuneen hänen lapsuudessaan. Enää hän ei pettäisi itseään, ei taipuisi miellyttämään toisia, paketoimaan tarinaansa vaaleanpunaiseen paperiin, jossa luki ”skitsofreenikko – ei tarvitse ottaa tosissaan mitään, mitä hän sanoo.”

Rosa oli pitänyt skitsofreenikkojen vertaistukiryhmää lähes kolme vuotta. Hän oli kohdannut kahdenlaisia ihmisiä, jotka sairastivat skitsofreniaa: oikeudestaan luopuneita sekä niitä, jotka yhä epätoivoisesti rimpuilivat ja taistelivat oikeudestaan. Itsestään luopuneet olivat hyväksyneet, että toiset ihmiset olivat hyviä ja oikeassa, heidän tunteensa ja ajatuksensa sen sijaan olivat vääriä ja sairaita. He olivat lamaantuneita ja söivät epämääräiseen ahdistukseensa valtavia määriä lääkettä, mikä teki heidät hitaiksi ja apaattisiksi. Epätoivoisesti oikeudestaan taistelevat pitivät päänsä, väittivät ihmisiä pahoiksi ja väärämielisiksi, roikkuivat itsepintaisesti kiinni käsityksessä, että heitä kohtaan oli tehty vääryyttä diagnosoimalla heidät hulluiksi.

Skitsofreniaa diagnosoidessaan hoitajat ja lääkärit kiinnittivät huomiota potilaan käsitykseen heistä: mikäli potilas väitti, että hoitohenkilökunta oli pahan asialla eikä todella koettanut auttaa heitä, päätelmä oli selvä: potilaalla oli harhoja, epäluuloja tai sairaita väitteitä, että ihmiset hänen ympärillään olivat pahoja. Sen sijaan potilas, joka oli luovuttanut, kumarteli toisia ihmisiä, suostui esittelemään itsensä sairaana ja tunnusti hoitohenkilökunnan kohtelun olevan hyvää ja asianmukaista, tällainen potilas oli helppo hoidettava, helposti lääkittävä, helppo hoitotoimenpiteiden kohde, jota ei tarvinnut koettaa ymmärtää tai kohdata ihmisenä – kyse oli hullusta, joka myönsi olevansa hullu. Sen sijaan potilas, joka vaati oikeutta, oli haaste, jonka hoitohenkilökunta koetti saada tajuamaan, ettei hän ollut minkään oikeuden arvoinen ihminen, vaan hullu, jonka olisi parannuttava sairaudentunnottomuudestaan ja luovuttava omista ajatuksistaan, alettava tunnustamaan heidän totuutta itsestään.

Kyse oli kahden totuuden törmäyksestä: yksittäisen ihmisen totuuden, joka väitti toisten ihmisten olevan väärämielisiä ja itsensä oikeamielinen ja hoitohenkilökunnan totuuden, joka väitti heidän tekevän työtä auttaakseen ja sairaan olevan kykenemätön sairauden vuoksi näkemään auttajien hyvää tahtoa. Rosa voisi kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että mielisairaalan suljetulta osastolta oli hyvä tahto kaukana, sen hoitohenkilökunta oli niin kunnotonta sakkia, kuin ikinä laitoksessa työhön kykenevät henkilöt voivat olla. Rosalla ja toisilla potilailla oli osastolla ollut näkemys: vaikka hoitajat pöydän alla potkisivat kintuille, potilaan kuului hymyillä ja kertoa, kuinka hoitajalla oli hyvä tahto häntä kohtaan päästäkseen ulos sairaalasta. Asian oivaltaminen muiden potilaiden kanssa oli helpottanut Rosan elämää suljetulla osastolla. Noiden aikojen muistelu teki hänelle yhä kipeää.

Edes neljän vuoden etäisyys sairaala-aikoihin ei ollut tuonut Rosalle kykyä alkaa puhua kokemuksistaan sairaalassa. Sisällä kaiketi leiskui yhä vihanliekit hoitohenkilökuntaa kohtaan. ”Nuo kunnottomat, se pohjasakka, nuo hoitajien työasuihin sommistautuneet kyvyttömät, väärämieliset natsisiat”, Rosa antoi hieman tulla ulos vihaansa. Hoitajien mielihyvä oli ollut ilmeinen, kun oli ollut rupusakkia potilaina, joilta oli saanut evätä ihmisarvon ja oikeuden. Sadistinen nautinto oli seurannut mahdollisuutta pomottaa, käskeä, kieltää, evätä, saattaa potilaat anelemaan edessään, kun itse oli saanut esiintyä hoitajana, vallanpitäjänä, oikeassa olijana, oikeutettuna kaikkeen, lain suojaamana, terveenä, kyvykkäänä ja koulut käytynä. Rosa oli vihannut jokaista sekuntia mielisairaalassa ja hän oli joutunut lusimaan siellä vuoden elämästään. ”Jos maan päällä on helvetin esikartano, se on mielisairaalan suljettu osasto”, Rosa mietti.

Rosa oli tunnustanut terapeutille, että mieluummin vaikka tappaisi itsensä, kuin joutuisi enää koskaan uudelleen mielisairaalaan. Hän huomasi alkaneensa polttaa heti enemmän, kun mielisairaala-ajat olivat tulleet mieleen. Natsisikojen hallinto oli ollut traumatisoivaa, kaikki se, mitä hän oli joutunut kokemaan. Hän näki yhä painajaisia äidistään ja siskostaan heidän koettaessa saada häntä hermostumaan saadakseen syyn viedä hänet suljetulle osastolle. ”Ehkä unimaailmassakin minä olen sairas. Eihän oma perheeni voi tahtoa minulle pahaa. Tuskin isäkään öisin kajotessaan minuun tahtoi mitään pahaa. Eikä mielisairaalan natsisiat oikeasti voi tahtoa nujertaa potilasta, vain auttaa ymmärtämään ettei potilas ole minkään arvoinen”, Rosa mietti sokean vihan vallassa.

Rosa kävi jälleen tupakalla ja häntä alkoi oksettaa. Hän oli puolen tunnin aikana käynyt niin monta kertaa tupakalla, että saisi kohta nikotiinimyrkytyksen, ellei vaihtaisi aihetta. Kello oli yhdeksän, oli aika lähteä Mallan kanssa lenkille. Hän kuului siihen ryhmään sairastuneita, jotka itsepintaisesti roikkuivat käsityksessä, että heillekin kuului oikeus loukkaamattomuuteen. Vain sisukkaimmat taistelivat toivotonta taistelua yhteiskunnan väkivaltakoneistoa vastaan. Kaikki ihmiset maailmassa tarvitsivat psykiatriaa kertomaan, että oli olemassa ryhmä niin kiusattuja ja mitätöityjä ihmisiä, joita sortamalla, haukkumalla ja mitätöimällä he olivat etuoikeutettuja, onnekkaita ja voimakkaita. Rosaa ei pelottanut väittää, että maailma oli mätä, täynnänsä väärämielisyyttä ja skitsofreniaan sairastuneiden joukossa oli oikeamielisiä toisinajattelijoita, jotka eivät suostuneet kumartamaan väärämielistä maailmaa, vaan uhmasivat sitä ja siksi joutuivat väkivaltakoneiston nujerrettaviksi. ”Tässä maailmassa me emme tule oikeutta saamaan, mutta ehkä taivaassa”, Rosa lohdutti itseään.

23. luku 30. 9. 2011

Rosa istui koneen ääressä leuka käteen nojaten ja tuijotteli ulos. Kello oli vähän yli seitsemän, Leolla oli alkanut jo työt. Päivä valkeni ulkona, mutta katulamput olivat yhä päällä. Myrskytuuli oli viikon aikana riisunut puita ja pensaita lehdistä. Auringonkukat olivat lopettaneet kukintansa kauan sitten, mutta Rosa ei vielä ollut vienyt kasveja roskalaatikkoon. Edellisenä päivänä he olivat olleet siskontytön syntymäpäiväkutsuilla. Pienen, pienen hetken, joka kuitenkin oli ollut heille liian pitkä aika. Rosa oli ollut ennen kutsuille menoa hermoheikko ja kärsinyt pahasti pakkoajatuksista. Kutsuilla hän kuitenkin tajusi, etteivät perheenjäsenet sanoisi hänelle mitään ikävää muiden ihmisten ollessa paikalla.

Kolmi-vuotias poika oli menettänyt nauravaisuutensa. Pojasta oli tullut tuskaisen oloinen ja Rosa tiesi, että pian tuskaisuus koulittaisiin teennäiseksi esiintymiseksi, mutta ei aivan vielä. Rosa tiesi, että hänen olisi jo pitänyt toimia, kertoa kiusaamisen jäljistä pojan isosiskolle, mutta hän pelkäsi siskoaan, lasten äitiä, liikaa. Katsellessaan poikaa hän syytti itseään. Rosan sisko oli kiusannut häntä, siskon mies oli kiusannut omaa veljeään. Molemmat nuoremmat sisarukset olivat sairastuneet psykoosiin, ja isot sisarukset, kaksi kiusaajaa, olivat täydellinen pari toisilleen. Kun siskon miehen pikkuveli ei ollut paikalla, sisko ja mies haukkuivat häntä selän takana. Jotkut ihmiset eivät koskaan osannut lopettaa tai ymmärtää, että heidän toimillaan olisi mahdollisesti vakavia seurauksia. ”Sokeita”, Rosa tihahti ja meni tupakalle.

Oli perjantai, terapiapäivä. Maija oli sitä mieltä, että heidän kuului tavata joka viikonloppu. Edellisenä viikonloppuna Rosa ei ollut tahtonut tavata, mutta käsillä olevana päivänä hän oli ehdottanut tapaamista ennen hänen terapiaansa. Rosa oli tajunnut Maijan odottavan häneltä liikaa sekä ajattelevan ystävyyden käyvän puuttuvasta terapiasuhteesta. Maijan käsitys ystävyydestä oli hänen sanojensa mukaan sellainen, että ystävä oli vaikeina aikoina terapeutti. Jos vastavuoroisuus pelaisi, näin saattaisi ollakin, Rosa mietti. Mutta kun viime tapaamiset olivat menneet siihen, että Rosa terapioi ja Maija kertoi ongelmistaan, Rosa ei kokenut ystävyyttä vastavuoroisena, vaan itsensä hyväksi käytetyksi. Rosan kaikki ystävyyssuhteet kariutuivat samaan ongelmaan, kun hän alkoi kokea toisen riippakivenä itselleen.

Sillä viikolla, kun Rosa oli ollut Mallan kanssa lenkillä, hän oli ajatellut, että oli menneestä elämästään näännyksissä. Hän ihmetteli sitä, että hän lenkkeili, siivosi, laittoi ruoan ja hoiti velvollisuutensa vapaaehtoistyöntekijänä, vaikka hän oli itselleen käsittämättömissä määrin järkyttynyt kaikesta menneestä ja vasta alkamassa ymmärtää hänen mielensä tuhon laajuutta. Hän oli lopettanut vertaistukiryhmien pidon psykiatrisilla osastoilla. Ratkaisu oli ollut hänen mielestään oikea. Hän oli kuitenkin luvannut tuutoroida uudet ryhmien pitäjät tehtävään. Hän oli käynyt oppilaitoksissa puhumassa sairaudestaan ja lupautunut joihinkin tilaisuuksiin kertomaan elämästään eri näkökulmista, painottaen eri osa-alueita. Edellisenä päivänä hän oli käynyt puhumassa alle kaksikymppisille, jotka opiskelivat ammattikoulussa. Heille, jotka eivät opiskelleet ammattiauttajiksi, hän kertoi tarinansa mainitsematta insestisotkuja. Hänen mielestään niin järkyttävät asiat eivät kuuluneet ihmisille, jotka eivät tähdänneet työssään sellaisten asioiden kohtaamiseen ja hoitamiseen.

Rosa tajusi, että hänen takkinsa oli tyhjä siltä erää. Kirjassa oli päälle 40 000 sanaa. Kokopitkän romaanin pituus oli 50 000 sanaa, mutta hän ei tähdännyt siihen määrään. Hänen oli pitänyt kirjoittaa miten terapia muutti hänen elämäänsä, mutta hän oli kirjoittanut reilussa kuukaudessa niin paljon tekstiä, että voisi pian laittaa pisteen urakalleen. Terapiassa hän oli ehtinyt käydä kuusi kertaa. Rosa tiesi, että päiväkirja jäisi makaamaan useaksi kuukaudeksi ennen kuin hän jaksaisi tehdä korjaukset. Kun urakka oli valmis, Rosa pitäisi usean kuukauden tauon, ennen kuin aloittaisi uuden päiväkirjan. ”Mutta luvassa on lisää, ennemmin tai myöhemmin”, Rosa kirjoitti. Hän ajatteli, että ellei kirjoista ollut muuta hyötyä, niin joku tutkija voisi perehtyä skitsofreeniseen maailmankuvaan ja kirjoittaa siitä väitöskirjan hänen päiväkirjojensa pohjalta.

Rosa oli edellisenä päivänä kirjoittanut kaksi runoa äidistään. Ennen kutsuille menoa häntä olivat pommittaneet pakkoajatukset. Saadakseen pakkikset vaikenemaan hän oli keskittynyt kirjoittamaan runoja siitä, mitä pelkäsi, mitä ounasteli ja odotti kutsuilta. Pohjana tunteille oli ollut äidin ääni puhelimessa, kun tämä oli kohdannut epätoivotun tyttärensä. Äänensävy oli kertonut Rosalla kaiken siitä, mitä Annika hänestä ajatteli ja mitä Annika häntä kohtaan tunsi.

Kun pakkikset rauhoittuu,

tajunta taas toimii.

Mielen myrsky rauhoittuu,

tilanteesta tiedon poimii.

Äiti on ilkeä jälleen.

Mieleni menee sekaisin.

Raivoaa elämälleen.

Puhuu minulle tiuskien.

”Siinäpä raivoat elämääsi vastaan.”

Aivan sama minulle.

Minun elämääni ainoastaan

pääset pikavisiitille.

Tahtoisit siis katkaista kokonaan

välit minuun, hulluun tyttäreen.

Eipä menetys se olisikaan,

päinvastoin johtaisi vapauteen.

Kun minulle vauva syntyy,

alat jälleen vainota.

Näen jo ennalta syyn,

millä koitat kiusata.

Parempi olisi minulle,

jos maailmasi ei omaani

sivuaisi lain. Vainolle

en itseäni altistaa enää tahtoisi.

Kiukkua vain vanha vainooja.

Pihise pahaa tahtoa.

Marttyyrina esiinny, kiusattuna,

kun minä olen olemassa.

Kyllähän se on tullut selväksi,

kuinka minä olen kaikkeen syy,

miksi koet elämäsi vaikeaksi.

Tiedän kyllä tiuskimattakin, mikä olen kyy.

Anna mennä vaan! Tee se!

Minulle huojennus.

Välit katkaise!

Loppuisi pakkisten pommitus.

Rosa kirjoitti vielä toisen runon, jossa hän uumoili, että perhe jotenkin äkkäisi hänen kirjoittamansa päiväkirjat ja Annika lukisi ne.

Ei se saa sattua enää,

kun oma äiti vihaa.

En parempaa enää penää

enkä rakkautta tivaa.

Olen jo kovettunut, kestän kyllä,

etten ilo ole emolleni.

Tuho leijuu perheen yllä.

Sillä on minun nimeni.

Kukahan se on järjetön?

Kuka pihisee hullua vihaa?

Kohta raivo silmitön

minun elämääni pilaa.

Ei kyllänsä koskaan saa,

minua kyllikseen lyödä.

Kun tytär vielä uskaltaa

koston leipää syödä.

Se on vain kirja,

sairaan sairaat käsitykset.

Miksi siitä riehua?

Sairaan sairaat totuudet.

Ei se satu enää tajuta,

ettei äiti rakasta.

Ei ennen, ei enää koskaan,

katsoo minua kuin roskaa.

Minä kostin kaiken, kirjoitin.

Se tuho leijuu yllä.

Minä pommin rakensin,

ja se toimii kyllä.

En millään keinoa voi saada

rakkautta, jota vaille jäin.

Eikä sanani venettä kaada,

ellei se rakennettu olisi valhein.

Itseni vahvaksi kirjoitin.

Itsenäisyyteni otin.

Jos törmäät pommiin,

tunnet minut viimeinkin.

Rosa tiesi, ettei menettäisi mitään, vaikka välit perheeseen katkeaisivat. Ensinnäkään hänen perheensä ei tahtonut olla juuri missään tekemisissä hänen kanssaan. Menneen kuukauden aikana hän oli puhunut äitinsä kanssa puhelimessa, mutta ei juuri tavannut äitiänsä lainkaan. Siskonsa kanssa hän ei oli kerran puhunut puhelimessa ja piipahtanut siskonsa luona muutaman kerran. Hänen perheensä oli usein kimmoke mielipuolisille pakkoajatuksille ja muille oireille. Joskus pelkkä vihollisuuden ajattelu, joka seuraisi hänen todellisen minuutensa paljastumisesta, sai pelon nousemaan niihin lukemiin, että hän tajusi tilansa mahdollisesti pitkittyessään estävän järkevän ajattelun. Rosa ennemminkin odotti välien menemistä, kuin toivoi saavansa pitää perheen elämässään. Siitäkin huolimatta, että hän oli päättänyt antaa perheelle anteeksi. Realiteetit olivat kuitenkin ne, että perhe tuotti hänessä sairautta.

Rosa kammosi ja pelkäsi sitä uhkaa, jonka perhe toi hänen elämäänsä. Hän ei päässyt yli eikä ympäri tunteistaan, että perhe kostaisi, koettaisi jälleen sulkea hänet mielisairaalaan ja saada hänet järjiltään. Siksi oli hyvä, ettei Annika lahjoittanut hänelle vanhaa asuntoaan. Siksi oli hyvä, ettei kukaan Annikan sympatisoijista, suvun naisista, voinut raportoida Annikalle mitään Rosasta. Rosa ei suostunut olemaan kenenkään kanssa missään tekemisissä. Hän oli liian monta kertaa saanut Annikalta kuulla, mitä naiset olivat hänestä Annikalle raportoineet. Hänessä nähtiin aina hulluus ja tultaisiin aina näkemään, aivan sama miten päin hän olisi. Silti suvun naiset olivat edellispäivän juhlissa ilmaisseet, kuinka toivoisivat Rosan käyvän kylässä. ”Niin, aivan varmasti”, Rosa oli miettinyt, hymyillyt ja kiittänyt kutsusta.

Rosa päätti, että päiväkirjaan pelkojensa ja kaunojensa jauhaminen olisi siltä erää ohi. Hän jättäisi kirjan makaamaan pitkäksi aikaa ja vasta kuukausien päästä kirjoittaisi viimeisen luvun. Kirjoitustauon aikana hän laatisi kandidaatintyönsä ja keskittyisi opiskeluihin. Hän lukisi jälleen muutakin kuin hartaus- ja viisauskirjallisuutta, avartaisi mieltään. Hänellä oli ”Tuhat loistavaa aurinkoa” puolivälissä menossa. Saatuaan sen luettua, hän hakisi uuden kirjan kirjastosta. Oikean kirjan löytäminen oli hyvin vaikeaa, mutta Rosa ajatteli, että maailmassa täytyi olla kirjoja, jotka pystyivät pitämään hänetkin otteessaan. Rosa ei mielellään lopettanut kirjoittamista, koska se oli hänen päiviensä mielekkyys ja nautinto, mutta hän tajusi, että kun aiheet loppuvat, loppuu myös kirja. ”Siispä, sen pitemmittä, moi!”